> Osa 1 16.5.2004
> Osa 2 30.5.2004
> Osa 3 4.7.2004
> Osa 4 15.8.2004
> Osa 5 12.9.2004
> Osa 6 10.10.2004
> Osa 7 21.11.2004
> Osa 8 12.12.2004
> Osa 9 2.1.2005
> Osa 10 20.2.2005
> Osa 11 20.3.2005
> Osa 12 22.5.2005
> Osa 13 19.6.2005

> Kadulta korpeen -etusivulle

> Sampsan etusivulle

 

11.6.2006

Toinen vuosi korvessa

41:n asteen pakkanen, 15 polttopuukuution tekeminen omin käsin, kyläkoulun viimeinen suvivirsi, sekä paljon muuta mahtuu maallemuuttajan toiseen vuoteen uudessa kodissaan.

Sampsa Oinaala

Melkein kaikkia taitaa vähän itkettää. Suvivirsi kaikuu Rumon koulussa viimeistä kertaa. Syksyllä opinahjon ovet pysyvät lukossa. Vaikka olen asunut kylällä vasta runsaat kaksi vuotta, olen minäkin ehtinyt kiintyä kylän ainoaan julkiseen paikkaan. Ja vaikka minulla ei lapsia olekaan, olen oppinut arvostamaan kyläkoulun yksilöllistä opetusta. Enimmillään kouluja oli Valtimolla 1950-luvun lopussa 15. Syksystä alkaen koko kunnassa on tasan yksi ala-asteen koulu. Näin oli viimeksi vuonna 1891. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Kun kerroin koulusta Kadulta korpeen -sarjan viidennessä osassa (Sunnuntaisuomalainen 12.9.2004), kaikki näytti vielä hyvältä. Oppilasmääränkin ennustettiin nousevan lähivuosina.

Romahdus koitti äkisti. Yhden vuoden aikana koulupiirin alueelta muutti pois kolme lapsiperhettä. Niin vähästä voi olla kiinni kokonaisen koulun kohtalo. Tiedotusvälineet muistavat aina kertoa maallemuuttajista. Täälläkin riitti huomiota hollantilaiselle turkistarhaajaperheelle, seitsenlapsiselle suurperheelle ja Etelä-Suomesta tulleelle siivousyrittäjäpariskunnalle lapsineen. Sen sijaan kukaan ei haastattele lähtijöitä. Nyt nämä kaikki tulokkaat ovat muuttaneet takaisin kaupunkeihin. Jotain tapahtui, mutta mitä? Syrjäseudulla yksittäisen ihmisen ratkaisut saattavat saada kohtuuttoman suuren merkityksen yhteisön kannalta. Jos lapsiperheen muuttoon voi kaatua kokonainen koulu, kohdistuu perheeseen kova sosiaalinen paine. Henkilökohtaisista valinnoistaan ei ketään tietenkään pidä mennä syyttelemään, mutta varmaa on, että helppoa näillä perheillä ei ole ollut tulevaisuudensuunnitelmia tehdessään.

Arki jatkuu kaikesta huolimatta. Kevätjuhlan jälkeen palaamme kotiin, pyyhimme kyyneleet ja tartumme töihimme. Minä ryhdyn istuttamaan perunaa. Tämä on jo kolmas kevät, jonka vietän talikkoa ja kuokkaa heilutellen. Homma alkaa jo tuntua tutulta. Alkuaikoina kotitalouden pyörittäminen aiheutti hetkittäin paniikkia, kun kasvimaat, polttopuut, remontit ja palkkatyöt piti saada sovitettua samaan kalenteriin. Nyt paniikki on vaihtunut rutiiniksi. Kotityöt sujuvat itsestään, eikä jokaista asiaa tarvitse erikseen miettiä. Kutsun sitä "perheenemäntävietiksi". Olen todistanut itselleni, että tällainen miespuolinen putkiaivokin voi oppia hallitsemaan useita asioita yhtä aikaa. Parin vuoden kuluessa minusta on tullut moniosaaja. Olen oppinut tunnistamaan melkein kaikki ruokasienet. Leivon ruisleipää aidolla kainuulaisella taikinajuurella. Osaan tehdä hilloa ja suolata sieniä. Remontoiminen, viljely ja puiden tekeminen ovat jo itsestäänselvyyksiä. Toisaalta teen töitä tietokoneella ja digitaalisella nauhurilla. Haen tietoja internetistä ja soittelen kännykällä. Pirtissä kohtaavat perinteet ja nykyaika.

Lämpöä oppii arvostamaan uudella tavalla, kun tekee kirveellä ja moottorisahalla 15 mottia polttopuita. Energia ei ole itsestäänselvyys, vaan se on aina hankittava jostakin. Minä tiedän varsin tarkkaan, mistä taloni energia tulee. Halkoja hakatessaan ehtii miettiä kaikenlaista - esimerkiksi sitä, miten alkukantainen kapistus moottorisaha on. Tänä hi tech -huuman aikana tietokoneet ja automatiikka on liitetty melkein kaikkiin mahdollisiin laitteisiin, mutta moottorisaha edustaa edelleen viime vuosisadan alkupuolen tekniikkaa. Äitini arveli alkeellisuuden johtuvan siitä, että moottorisahoja ovat käyttäneet enimmäkseen miehet. Nainen käynnistäisi mielellään koneen painamalla nappia, mutta ukkojen mielestä on vain miehekästä riuhtoa konetta käyntiin jostakin helkkarin narusta. Miehekäs moottorisaha kyllä totta vieköön on. Peniksenjatkeena ulvova ja tärisevä kone on vähintäänkin yhtä maskuliininen kuin 45:n asteen tanassa törröttävä sähkökitara. Se on pulsaattoripesukoneen ohella yksi niistä harvoista koneista, joista en ihan helpolla suostuisi luopumaan.

Vesikin saa elämässä aivan uuden merkityksen siinä vaiheessa kun kaivon pohjalta nousee pelkkää hiekkaa. Kun juomavesi on kärrättävä polkupyörällä naapurista ja talousvesi haettava kelkalla joesta, ei pisaraakaan tule lotrattua turhan päiten. Ja kaikki elämän perusedellytykset nousevat todelliseen arvoonsa, kun seinien ulkopuolella paukkuu 41:n asteen pakkanen. Silloin koko elämä keskittyy lämmön, ruoan ja veden ympärille. Oikeastaan kaikenlaiset poikkeustilat ovat todella vapauttavia kokemuksia. Ne antavat luvan arjen katkaisemiseen. Jos vettä ei ole, sitä pitää hakea. Ja jos ulkona on tappava pakkanen, tärkeintä on lämmittäminen. Silloin saavat muut hommat odottaa ja se on hyvä. Talvipakkasilla oli myös aikaa pohtia, millaiset edellytykset asuinpaikkani ja elämäni antavat parisuhteelle. Vaikka olen seurustellut koko Valtimolla asumani ajan, suuret kysymykset tulevat eteen, jos joskus ryhdymme suunnittelemaan yhdessä asumista. Löytyisikö syrjäkylältä töitä molemmille? Sopeutuisiko uusi asukas harvenevaan ja harmaantuvaan kyläyhteisöön kaukana taajamien riennoista, vai tuntisiko olonsa yksinäiseksi? Pari vuotta korvessa asuttuani olen samojen kysymysten äärellä kuin ne, jotka ovat täällä syntyneet ja päättäneet jäädä.

Halkoja hakatessani vierähti muutama viikko niin, etten juuri ollut tekemisissä kenenkään kanssa. Usein viikon ainoa sosiaalinen tapahtuma oli kauppareissu ja aivan erityisesti linja-automatka kirkonkylälle. Täälläpäin bussissa oleva "kuljettajan kanssa keskustelu kielletty" -kyltti on pelkkä vitsi. Syrjäkyliä kiertelevässä bussissa usein kuljettaja ja matkustajat puhelevat keskenään koko matkan ajan. Se on yhteisöllistä matkustamista, aivan erilaista kuin omassa yksityisessä peltipurkissa istuminen. Keväällä ryhdyin kampanjoimaan kyytieni säilymiseksi. Otin yhteyttä linja-autoyhtiöön ja kunnan koulutoimeen, jotta iltapäivävuoroon saataisiin koululaisia vielä Rumon koulun lakkauttamisen jälkeenkin. Ainakin vuodeksi eteenpäin kyyti on turvattu. Joskus kuitenkin mietin, kannattaako kaikkia bussivuoroja puolustaa. Olen käyttänyt joukkoliikennettä ympäristösyistä, mutta onko lopulta kovin ympäristöystävällistä, että iso bussi kuskaa muutamaa matkustajaa. Ehkä kannattaisi tyytyä kannattaviin vuoroihin, joita Kajaanintiellä kulkee. Paras ratkaisu tietenkin olisi, että useammat ryhtyisivät käyttämään tätä mainiota palvelua.

Jotkut tarvitsevat tietokonepelejä ja televisiota irtautuakseen todellisuudesta. Täällä itse todellisuus on usein elämys. Leivinuunin lämmitys on kuin strategiapeli, jossa päämääränä on juuri oikea lämpötila. Polkupyrällä ajo on hauskempaa kuin ajosimulaattorit. Hurjin extreme-kokemus oli kuitenkin kanoottiretki tulvivalla joella. Kosket ja suvannot sai lasketella omissa oloissaan ilman tietoakaan muista ihmisistä. Tällaista ei rahalla saa.

Kirjoittaja on toimittaja, joka muutti Helsingistä Valtimolle keväällä 2004. Kadulta korpeen -sarjaa julkaistiin Sunnuntaisuomalaisessa toukokuusta 2004 kesäkuuhun 2005. Sarjan kaikki osat löytyvät internet-osoitteesta www.oinaala.info/kadultakorpeen.