Saarikosken
ihmeiden vuosisata
Siivous
johdattaa minut matkalle uuden kotini menneisyyteen. Rintamamiestilan historiaa
rytmittävät 1900-luvun ihmeet. Uusia ihmeitä ei ehkä tule.
Ensimmäisellä
viikolla hädin tuskin ehdin ulos talosta tutustuessani uuden kotini sopukoihin.
Ennenkokematon siivousvimma lienee yksityisomistuksen siunauksellisuuden tulosta.
Maaseudulla talot ovat yksilöitä. Kaupunkikerrostaloa piirustuspöydällään luonnosteleva
arkkitehti suunnittelee asunnot kuvitteellisten standardi- ihmisten tarpeisiin.
Sen sijaan tämän talon ovat entiset asukkaat suunnitelleet ja rakentaneet vain
itseään varten. Taloa asunut edesmennyt Suhosen viljelijäpariskunta tuntuu olevan
yhä vahvasti läsnä. Aika on pysähtynyt jonnekin 80-luvulle, jolloin he alkoivat
viettää talvia kirkonkylällä. Sen jälkeen sisustusta ei ole muutettu.
Kirjahyllystä
löytyy Suuri maatilakirja vuodelta 1966. Silloin tiloja on pidetty niin suuressa
arvossa, että niiden historia on tallennettu kansien väliin. Pohjois-Karjala löytyy
helposti, sitten Valtimon kunta …ja siinä se on: Saarikoski! Näin on kodistani
kirjoitettu: ”Tila on valtion puistosta muodostettu rintamamiestila. Nykyisen
isännän raivaamaa peltoa on 14 ha. Päärakennus on rakennettu hirrestä 1951. Karjassa
on sk- ja ay-lehmiä, 7 lypsävää ja 7 nuorta. Vuosittain lihotetaan 3-4 sikaa.
Isäntä on maamiesseuran puheenjohtaja, emäntä harrastaa käsitöitä.” Tuntuu hurjalta
kuvitella kaikkea sitä työtä, joka täällä on tehty. Isäntä on taistellut kahdessa
sodassa, raivannut sen jälkeen pellot ja rakentanut talon sekä kasvattanut vaimonsa
kanssa neljä lasta. Sellaisia ovat olleet Suomen talouden rakentajat puoli vuosisataa
sitten – eivät mitään jormaolliloita tai it-nörttejä, joiden suurin ongelma tuntuu
valituksen perusteella olevan liian korkeaksi väitetty verotus. Raivaajiin verrattuna
tunnen itseni lähinnä säälittäväksi vesuroidessani pajukkoa matalaksi villiintyneeltä
perunamaalta.
Kosmologian
professori Kari Enqvist on todennut, että 1900-luku on ollut ihmeiden vuosisata,
jollaisen ihmiskunta kokee vain kerran (Yle Radio 1, 4.5.). Se on helppo uskoa,
kun katsoo Suomen lähihistoriaa. Vielä 1930-luvulla näitäkin alueita on uhannut
nälänhätä. Siitä on tultu huiman kehityksen siivillä tämän päivän informaatio-
ja palveluyhteiskuntaan. Elintason kehityksen kääntöpuolena on ollut autioituminen.
Omalle elämälle asetettujen vaatimusten kasvun myötä ihmiset ovat sitoutuneet
entistä tiiviimmin rahatalouteen. Syrjäkylien omavaraisuus ei ole riittänyt, vaan
toimeentuloa on lähdetty etsimään muualta. Omien lihotussikojen sijaan kyljykset
on haettu marketista.
Elintason
kehitysvaiheet löytyvät myös pihapiiristä. Aitassa ovat yhä tallella öljylyhdyt
ja kaasulamput, patteriradiot ja pesukomuutit. Yksi 1900-luvun suurista ihmeistä
on ollut sähkö, joka tänne Pohjois-Karjalan ja Kainuun rajamaille on vedetty vuonna
1973 – vain muutama vuosi ennen syntymääni. Koko valtakunnan kattavan sähköverkon
valmistuminen lienee ollut alueellisen tasa-arvon huippuhetki. Väen vähenemisen
myötä uudemmat ihmeet eivät ehkä näitä seutuja koskaan tavoita. Laajakaistaisen
internet-yhteyden odottaminen saattaa olla turhaa.
Suurta
maatilakirjaa selaillessa silmiin osuu tiloja, joita sama suku on viljellyt jopa
satoja vuosia. Sellaisissa paikoissa suvunjatkamisella on aivan erilainen merkitys
kuin kaupungissa. Jokaisen sukupolven jälkeen on löydyttävä jatkaja maatilan traditiolle.
Näinä päivinä perinne katkeaa yhä useammassa talossa. Tälle tilalle ei jatkajaa
aikoinaan löytynyt. Linnut lensivät pesästä Nurmekseen ja etelän kaupunkeihin.
Valtio sai omansa takaisin, kun Metsähallitus osti tilan maat vuonna –97. Jo kertaalleen
metsitetyt pellot raivasi naapurini uudelleen käyttöönsä. Pihapiiri lohkaistiin
erilleen. Nyt se on minun kotini. Perunat on istutettu. Saa nähdä, millaisen tradition
onnistun luomaan.
Sampsa
Oinaala
