Maallemuuttaja
lähtee baariin
Valtimolaisen
nuorison perjantai-illan keskeiset elementit ovat auto, pakkanen ja
olut. Mutta missä ihmeessä ovat kaikki 25-vuotiaat?
Olen asunut
Valtimolla pian vuoden ja tutustunut moniin ihmisiin. Nuoriso on kuitenkin
jäänyt lähes tuntemattomaksi. Myöskään paikallisesta yöelämästä minulla
ei ole mitään käsitystä, kun illat tulee useimmiten vietettyä kodin
lämmössä ja kirkonkylälle poikettua lähinnä päivisin.
On tullut aika korjata tämä puute! On aika tutustua ikätovereihini ja
viettää perjantai-ilta siellä, missä tapahtuu.
Ekskursiomme
valokuvaajan kanssa alkaa paikallisesta baarista. Puoli seitsemältä
siellä on autiota, eikä nuorista ole tietoakaan. Paikalla olevien seitsemän
asiakkaan keski-ikä huitelee reilusti kuudenkympin yläpuolella. Levyltä
kaikuvien iskelmien ja pop-musiikin säestämästä puheensorinasta käy
ilmi, että promilleja on jo ehtinyt kertyä vereen.
- Suattaa koko yö mennä, ennustaa Pentti.
Olutpullon sisältö livahtaa vaivihkaa takinhihasta tuoppiin. Ilta loppuu
lyhyeen, kun baarimikon valpas silmä huomaa vilpin. Jutustelutuokio
päättyy, kun mies saatetaan ulos.
”Säännöistä
pitää huolehtia, että pysyy luvat”, teroittaa tiskin takana työskentelevä
Aija Harakka.
Aiemmin kunnassa oli kaksi ravintolaa, mutta toinen menetti anniskelulupansa,
kun asiakas löytyi valomerkin jälkeen pöydän alta kuolleena. Harakka
kertoo, että talvikausi on ravintolassa vuoden hiljaisinta aikaa. Hän
kehottaa palaamaan takaisin yhdentoista maissa. Silloin menon pitäisi
olla vilkkaimmillaan.
Entä missä nuoriso?
- Tuolla apteekin edessä tapaavat pyöriä.
Siispä lähdemme sinne.
Ulkona
on pimeää ja pikkupakkasta. Välillä satelee lunta. Mirva ja Jasmin ovat
pysähtyneet tupakalle matkallaan nuorisotalolle. 15-vuotiailla on selvä
käsitys tulevaisuudestaan:
- Kuopioon heti kun yläaste loppuu. Ei täällä jaksa olla, kun ei tapahdu
ikinä mitään. Takaisin ei tulla koskaan. Maaseututaajaman äänimaisema
muodostuu moottorien ulvonnasta. Autoletka pörrää kylänraittia edestakaisin.
Välillä käydään ravintolan edessä revittelemässä. Baarimikon lupauksen
mukaisesti apteekin edessä on vilkasta. Porukka seisoskelee muutaman
pysäköidyn auton ympärillä. Hangessa lojuu tyhjiä kaljapulloja.
- Mitäpä tässä, pitää varmaan kaljaa lähteä juomaan, kertaa suunnitelmiaan
Mikko Härkin.
19-vuotiaalla
miehellä on selvä syy juhlimiseen: tänään hänestä on tullut autosotamies.
Armeijasta on lomilla muutama muukin illanviettäjä. Harmaisiin astutaan
täälläpäin yleensä heti, kun vaadittu ikä täyttyy. Sinne menevät kaikki
kaveritkin ja onpahan ainakin puoleksi vuodeksi jotakin tekemistä.
Ajokortti
on toinen asia, joka maaseutukunnan nuorille tulee ajankohtaiseksi heti
täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeen. Autokulttuuri on helsinkiläisnäkökulmasta
jotakin aivan uutta. Pääkaupungissa juhlimaan mentiin busseilla, jotka
viikonloppuisin kulkevat ympäri vuorokauden.
- Ei täällä voi muuta kuin polttaa röökiä ja ajaa autolla, valistaa
Hannu Lipponen. Hänellä autoharrastukseen palaa parhaillaan opintolaina.
- Onhan sitä tullut jo ajeltua – ei se ajokortti niin iso juttu ole,
eihän autoa kortilla ajeta, hän kertoo.
Ville Honkasaari
heittää lenkin kirkonkylän ympäri. Tie on hyvin tuttu.
- Kyllähän sitä aina jonkun verran tulee bensaa kulutettua – ei ole
muutakaan tekemistä. Rahaa menee viikossa autoon 50 euroa, Honkasaari
arvioi.
- Täällä on hyvä ajaa rallia, kun ei ole poliiseja. Ralli on hauskempaa
kuin tavallinen ajo, säestävät muut nuoret.
- Pieniä mällejä on tullut. Autot on menny paskaksi, he kuvailevat rallin
seurauksia.
Aina kaahaaminen ei pääty yhtä vähäisin vaurioin. Viimeksi kesällä 18-vuotias
valtimolaisnuorukainen menetti henkensä törmättyään ajokillaan rajusti
puuhun. Kysymys tapauksesta vetää porukan hiljaiseksi. Vainaja oli monen
tuttu, pikkuserkku tai luokkakaveri.
- Paska homma kun kaveri kuoli. Täytyy toivoa, ettei itselle kävisi
niin, vastataan lopulta.
Alkuillan
nuoret aikovat viettää kylällä. Sen jälkeen
lähdetään Nurmeksen baareihin.
- Kohta ruvetaan tinttaamaan viinaa, kiteyttää suunnitelmansa
Petri.
Suurempia unelmia apteekin edessä parveilevilla miehillä ja
naisilla ei ole. Tulevaisuudessa kajastelevat opinnot ja työpaikka.
Ne löytyvät useimmiten joltakin toiselta paikkakunnalta.
Keskustelu vilkastuu, kun käy ilmi, että olen muuttanut Valtimolle
Helsingistä.
- Mietihän nyt, minkä valinnat teit! Eikö jo harmita,
kyselee Lauri Nevalainen.
- Valtimo on kuin huumetta siitä tulee paskaa, mutta siihen
jääpi koukkuun. Kyllä sinä vielä ymmärrät,
hän valistaa.
Jatkamme kuvaajan kanssa eteenpäin.
Helluntaiseurakunnan
teetupa on kuin mikä tahansa omakotitalo.
Naapurirakennuksista sen erottaa lähinnä siitä, että
ovi on auki ja siitä,
että piha on täynnä kaljaa juovia ja meluavia miehenalkuja.
- Ihan viksuja nuoria, Eila Kauppinen vakuuttaa.
- Normaalisti täällä on rauhallisempaa, säestää
Jorma Kauppinen.
- Meillä on vaihdevuodet: Karjalasta Koffiin, sopertaa joku nuorista
taustalla.
Jorman mielestä nuorisolle täytyy antaa vaihtoehtoja:
- Jos halutaan perjantaipullo pois, tarjotaan Jeesus tilalle, hän
linjaa.
Vapahtajaa on tarjolla esimerkiksi laulun muodossa:
J-E-E-S-U-S, hän on Herra koko maailman
Jumalan kämmenellä/ ei pelkää lintunen./ Jumalan
kämmenellä/ ei pelkää
ihminen
Kunnan
nuorisotalolla on puoli kymmeneltä väljää. Biljardinpelaajia
on muutama, kahvinjuojia muutama lisää. Syy hiljaisuuteen
paljastuu pian: täällä pitää olla selvin päin,
helluntaiseurakunnan teetuvalla ei.
Apteekin edessä väkeä riittää edelleen.
- Pillua jos saisi, visioidaan täpötäydessä autossa
konemusiikin säestyksellä.
Tapaamamme nuoret ovat parikymppisiä tai nuorempia. Mutta missä
ihmeessä ovat kaikki 25-30-vuotiaat? Osa nuorista istuu tietenkin
kiltisti kotona, mutta silti yhden ikäpolven puuttuminen katukuvasta
pistää silmään.
Löytyisikö vastaus ravintolasta? Kellokin lähestyy baarimikon
mainostamaa yhtätoista.
Tiskijukka
soittaa diskojytkettä tyhjälle tanssilattialle ja spiikkailee
välillä mikrofoniin. Maakunnan ravintoloita työkseen
kiertävä levynpyörittäjä raivostuu, kun ehdotan
haastattelua.
Tilaa ravintolassa on vieläkin yllinkyllin ja väki on edelleen
vanhemmanpuoleista. Löytyy täältä sentään
tällä kertaa nuorempiakin. Jake on minun ikäiseni: 25
vuotta. Hän on asunut Valtimolla koko ikänsä. Hommia
piisaa rekan ratin takana.
- On ollut mielessä muuttaa pois, mutten vielä ole lähtenyt.
Todennäköisesti pysyn täällä, kun emännälläkin
on töitä, Jake pohtii.
Pikku hiljaa alkaa selvitä myös, missä muut alle kolmikymppiset
ovat:
- Tämän ikäiset on lähteny menemään. Vaikka
on niitäkin, jotka jää päivystämään,
Jake tietää.
Nurkkapöydästä
löytyy lisää kadonneen sukupolven edustajia.
- Mitä tapahtuu Valtimolla? Ei mitään!, pamauttaa Leksa.
Hän on 29-vuotias ja työtön. Positiivista kerrottavaa
löytyy kavereista ja reilusta meningistä.
- Täällä luotetaan kaveriin. Et voi epäillä
ihmisten rehellisyyttä. Se on niin itsestäänselvää,
ettei sitä tarvitse kirjoittaa lehteen, Leksa väittää.
Valomerkki yllättää, kuten aina. Yksi auto jaksaa vielä
pyöriä ulkona.
Tappelunnujakka rauhoittuu heti alkuunsa.
Jatkopaikka löytyy Mirkun luota. Hän on 27-vuotias, eikä
yksikään hänen koulutovereistaan asu enää Valtimolla.
- Tavallaan ahistaa. Kaikki on valmistunu johonkin, ite ei oo mittään
kotiäiti. Mutta niillä ei ole sitä, mitä
mulla on, mulla on lapsia, Mirkku sanoo mietteliäänä.
Hän raottaa makuuhuoneen ovea. Kaunis lapsi nukkua tuhertaa sängyssä.
Toinen on mummin luona hoidossa.
- En vaihtaisi rooleja muiden kanssa. Vaikka olenkin yhä täällä,
olen tehnyt jotakin arvokasta. Kun synnytin, taksikuski, jonka kyydissä
palasin kotiin, sanoi, että on hyvä, kun Valtimolle syntyy
lapsia, Mirkku kertoo.
Aamuneljältä
kylänraitti on autio. Viimeisetkin autot ovat häipyneet jonnekin.
Kylmä viima puhaltaa talojen välissä. Tuntuu hyvältä
palata kotiin.
Sampsa
Oinaala