Osa
5
- editoimaton versio | 12.9.2004 |
Päivä
Valtimon viimeisessä kyläkoulussa
Tutkimus,
jonka mukaan suomalaislapset eivät pidä koulusta, on herättänyt paljon keskustelua.
Kotikylältäni löysin koulun, jossa viihdytään.
"Takaisin
kouluun", pohdin, kun herätyskello pärähtää soimaan aamuseitsemältä. Edellisestä
visiitistä onkin jo kulunut aikaa. Vuosikaudet koulukiusaamista, turhautumista
ja pommiin nukuttuja aamuja johtivat siihen, että lukion jälkeen opinnot saivat
jäädä. Viime aikoina kouluviihtyvyys on saanut laajempaakin huomiota. Maailman
terveysjärjestö WHO:n julkistettua tutkimuksen, jonka mukaan suomalaislapset pitävät
koulusta muissa maissa asuvia ikätovereitaan vähemmän, on keinoja opinahjojen
ongelmien poistamiseksi pohdittu lehdistössä sivukaupalla. Millaisia vastauksia
tulevaisuutemme rakentajien hyvinvointiin liittyviin kysymyksiin mahtaa löytyä
Valtimon kunnan viimeisestä kyläkoulusta. Hypätessäni polkupyörän selkään muistuu
mieleeni tyttöystävän kanssa käymäni keskustelu. Hän kertoi että koulunkäynti
oli yhtä tervanjuontia lukuunottamatta kyläkoulussa vietettyä ala-asteaikaa. Sitäkään
kyläkoulua ei Rääkkylässä enää ole. Maaseudun pienet opinahjot ovat osa katoavaa
kulttuuria. Ensi vuonna niitä on taas vähemmän. Matka ei ole pitkä. Kyläkoulu
sijaitsee kotikylässäni Rumossa. Itselleni visiitti on kurkistus tuntemattomaan.
Oman opintieni taivalsin Helsingissä satojen muiden oppilaiden joukossa. Koulujen
pihoilla oli asvalttia. Rumon koulu sen sijaan seisoo metsän keskellä. Lähimmät
naapuritalotkin ovat näköpiirin ulkopuolella.
Koululaiset
saapuvat linja-autolla ja taksilla. Koulupäivän alkua odotellessa saa tehdä, mitä
huvittaa. Osa lapsista suuntaa liikuntasaliin, osa tietokoneelle. Opetus alkaa
kello 8.30. Oppilaat marssivat kahteen luokkahuoneeseen ja istuutuvat paikoilleen.
Ovet saavat jäädä auki.
- Hyvää huomenta! Otetaanpa virsikirjat esiin, niin
aloitetaan pienellä laululla, rehtori ja opettaja Unto Karppinen toteaa. "Jeesus
sinä itsekin/ olet ollut pieni/ Tule mukaan leikkeihin/ suojaa koulutieni..."
Karppisen luokassa 9-12-vuotiaita oppilaita on 14. Viereisessä luokassa Eija Lukkari
opettaa seitsemää 7-8-vuotiasta lasta. Siinä ovatkin koulun kaikki oppilaat. Koululaisten
määrään nähden rakennus tuntuu massiiviselta. Se on rakennettu betonista vuonna
1956. Silloin maaseudulla vilisi lapsia. Näiltä Itä- ja Pohjois-Suomen asutuskyliltä
lähtivät sotien jälkeen maailmalle suuret ikäluokat. Nykyisin Valtimolla syntyy
vuosittain parikymmentä lasta. Alimmillaan luku on pudonnut 11:een. Sekin on ihan
hyvin verrattuna kuntiin, joissa pahimpina vuosina on syntynyt vain pari-kolme
pienokaista. Koululaisia Rumossa on ollut enimmillään sata. Nykyiset oppilaat
keräillään alueelta, jolla samankokoisia kouluja on ollut viisi.
Ekaluokkalaisten
opetellessa aakkosia ylempi luokka perehtyy historiaan. Pienen koulun yhdistelmäluokassa
opinnot suoritetaan vuorokurssiperiaatteella siten, että esimerkiksi kolmos- ja
nelosluokkalaiset lukevat tänä vuonna molemmat kolmannen vuosikurssin ja ensi
vuonna neljännen. Tämän lisäksi luokka on jaettu kahtia siten, että oppitunnin
sisältö on erilainen 9-10 ja 11-12 -vuotiaille. Yhdistelmäopetus painottaa omatoimisuutta.
Luokan toisen puoliskon keskittyessä suulliseen opiskeluun toinen puoli tekee
testejä tai vihkotehtäviä. Englanninopettaja sekä apuopetusta antava erityisopettaja
vierailevat koululla pari kertaa viikossa. Kaikki muu opetus on koulun kahden
oman opettajan harteilla. Opiskelu sujuu tuttavallisen veljellisessä hengessä.
Pojat velmuilevat kuten muuallakin, mutta hävyttömyyksiä ei opettaja joudu kuuntelemaan.
Opetuksen sisältö perustuu kuitenkin samoihin dogmeihin kuin muissakin kouluissa.
- Mitä ihmettä ala-asteikäiset lapset tekevät nippelitiedolla Kaarle Suuren
valtakunnasta, valokuvaaja Tommi Taipale päivittelee koulupäivän jälkeen. Tunnin
lopuksi opettaja kertoo keskiaikaisista kutsumanimistä, jotka perustuivat usein
ihmisten ulkonäköön.
- Unto kaljupää! keksii yksi pojista. Kaikkia alkaa naurattaa.
Välituntien
kanssa ei pelata minuutin päälle. Koulun kelloakin saavat soittaa oppilaat itse
- kukin omalla järjestäjävuorollaan. Pihamaalla aika kuluu keinupalloa pelaten
ja narua hyppien. Pihan ympärillä ei ole aitaa. Lähimetsässä saa liikkua yhdessä
sovittujen rajojen sisäpuolella. Majan rakentaminenkaan ei ole kiellettyä. Niitä
löytyy pihan reunoilta useita. Ulkona peuhaamisen jälkeen maistuu ruoka, vaikka
se tuodaankin nykyisin kirkonkylän koulun laitoskeittiöstä. Ympäristötiedon tunnilla
lähdetään retkelle. Vanhempien koululaisten tehtävänä on löytää koulun lähistöltä
suuria kasvien lehtiä. Sitten niitä tunnistetaan ja vertaillaan koulukirjan kuviin.
"Luontoa on kaupungissakin", kirjassa kerrotaan. Pienemmät ryhtyvät puolestaan
tutkimaan, millaisia sieniä koulun pihalla kasvaa. Opettaja saa juoksennella edestakaisin,
kun lapset esittelevät löydöksiään. Joukko ekaluokkalaisia poikia innostuu sienestyksestä
sen verran, että jatkaa puuhaa vielä välitunnillakin. Kotiinviemisiksi kertyy
kassillinen luonnonantimia.
Opettaja
Eija Lukkarilla on kokemusta isommistakin kouluista. Aiemmin hän opetti Valtimon
kirkonkylällä yli 20 oppilaan ryhmää.
- Se vaatii paljon enemmän. Mitä suuremmaksi
luokkakoko menee, sitä vähemmän oppilaille jää aikaa. Samalla erityisopetustakin
vähennetään, Lukkari harmittelee. Kyläkoulussa oppilaille jää enemmän aikaa ja
opettaja pääsee lähemmäksi opetettaviaan. Myös erityisopetuksen tarve on helpompi
huomata.
- Kun tulin tänne, oli ihanaa huomata, että on vielä sellaisia paikkoja,
joissa ei ole kauhea kiire. Oppilaatkin ovat rauhallisempia, Lukkari hymyilee.
Opettajan mukaan koulukiusaamista esiintyy myös täällä. Asiat on kuitenkin helppo
selvittää, kun oppilaiden vanhemmatkin tuntevat toisensa. Lukkari toivoo, ettei
kouluverkkoa karsittaisi enempää.
- Koulun pitäisi olla oppilaita lähellä.
Erilaisen
koulun on kokenut myös 10-vuotias Gerda Verboon. Syntymämaassaan Hollannissa hän
aloitti opintiensä jo nelivuotiaana. Koulussa oli yli 500 oppilasta ja luokallakin
viitisenkymmentä. Elämänmuutos koitti kolme ja puoli vuotta sitten, kun isä sai
tarpeekseen melusta, tungoksesta ja vieri viereen rakennetuista taloista.
-
Isä tahtoi perustaa minkkitarhansa luonnon keskelle paikkaan, jossa on metsää
ja järviä. Täällä on uskomattoman kaunista. Takaisin Gerda ei kaipaa. Pikkukoulussa
ystäviä on paljon enemmän. Siksi jopa parin vuoden päästä koittava siirtyminen
kirkonkylän yläasteelle hieman jännittää.
- Täällä voi tehdä retkiä ja pitää
hauskaa! Samoilla linjoilla ovat muutkin oppilaat. Koulussa riittää kavereita
ja ympärillä luontoa. Opettajat ovat kriittisimmänkin arvion mukaan "lähinnä kivoja".
Rehtori
Unto Karppinen on kiertänyt koko uransa pieniä kouluja. Kalliojärven ainoana opettajana
Karppinen paimensi aikoinaan neljää oppilasta. Hänen aiempia työpaikkojaan ei
enää ole. Nykyinen työpaikka on turvattu toistaiseksi. Muiden kyläkoulujen sulkemisen
johdosta kirkonkylän koulu on nimittäin täynnä.
- Jos oppilasmäärä pysyy parinkympin
tienoilla, olen optimistinen. Ei ole liikaa, jos kunnassa on kaksi ala-astetta,
rehtori linjaa. Oppilasennuste tukee Karppisen optimismia. Mikäli lapsiperheet
eivät muuta pois, nousee koulun oppilasmäärä vuonna 2009 peräti kolmeenkymmeneen,
eikä viime vuoden 16 oppilaan aallonpohjaan ole pitkään aikaan paluuta. Mikään
ei silti ole varmaa. Naapurikaupungissa Nurmeksessa ollaan lakkauttamassa 37:n
oppilaan kyläkoulua. Kaukaisempi tulevaisuus on kiinni paikallisista asukkaista.
- Valtakunnan korkeimmalta taholta tulevat viestit vaikuttavat ihan tänne
syrjäseudun pieneen ihmiseen. Valtimo on korkealla työttömyystilastoissa. Uskalletaanko
perustaa perhettä? Rehtori toivoo, että kyläkoulu säilyisi:
- En ajattele
itseäni, vaan koulua toiminnallisena yksikkönä. Minua kiehtoo se tietynlainen
yhteenkuuluvuus, perhepiiri. Samaa mieltä lienee Markku Sormunen. Helsingin Sanomissa
nimimerkki Koululainen8a kirjoittaa: "Kouluun saisi rakennuttaa aikamoisen huvipuiston,
että joku tykkäisi". Sormusella on erilainen näkemys:
- Kesälomalla on tylsää,
koulussa on kivaa!
Sampsa
Oinaala
