Sampsa Oinaala
Kadulta korpeen
 

Sampsa Oinaala

> Osa 1 16.5.2004
> Osa 2 30.5.2004
> Osa 3 4.7.2004
> Osa 4 15.8.2004
> Osa 5 12.9.2004
> Osa 6 10.10.2004
> Osa 7 21.11.2004
> Osa 8 12.12.2004
> Osa 9 2.1.2005
> Osa 10 20.2.2005
> Osa 11 20.3.2005
> Osa 12 22.5.2005
> Osa 13 19.6.2005

> Kadulta korpeen -etusivulle

> Sampsan etusivulle

 

Osa 9
2.1.2005

Valoa pimeydessä

Syksyn aikana olen oppinut, että tähtitaivas on kolmiulotteinen. Sen voi huomata vain paikassa, jonne keinovalon säteet eivät ulotu.

Uni katkeaa keskellä yötä. Avaan silmät. On kuin ne olisivat edelleen kiinni: mitään ei näy. Pikkuhiljaa alkavat pimeydestä erottua ikkunan ääriviivat. Heristän korviani. Mitään ei kuulu. Edes tuuli ei humise tyynessä yössä. Pian vaivun uudelleen uneen ja nukun sikeästi pitkälle aamupäivään. Lepoani ei häiritse mikään. Hiljaisuus ja pimeys ovat jotakin, mitä Helsingissä ei ollut.

Julkisuudessa on käyty ajoittain huolestunutta keskustelua kaamosmasennuksesta. Pitkä talvi lyhyine päivineen käy ihmisten voimille aiheuttaen ahdistusta. Vai olisiko ongelmien syynä sittenkin se, että siellä missä suurin osa ihmisistä asuu ei ole sen enempää aitoa pimeyttä kuin aitoa valoakaan? Ihmisyhteisöillä tuntuu olevan valtava tarve kylvää sähkövaloa ympärilleen. Kaupungeissa taivas ei näytä taivaalta. Se hohtaa likaisenkellertävänä ikkunan läpi, vaikka verhot olisivat kiinni. Pimeyttä on turha etsiä rintamaiden maaseudultakaan. Taajamat hohtavat pilvisellä yötaivaalla kuin olisivat tulessa. Kunnanisiin iskeneen katuvalohullutuksen myötä valosaaste levittäytyy yhä kauemmaksi kaupungeista ja kirkonkylistä.

Kodinpiiri muodostuu pienen pihavalon ympärille, kun lähimpiin katulamppuihin on matkaa parikymmentä kilometriä. Kun uskaltautuu astumaan piirin ulkopuolelle, voi huomata, ettei siellä olekaan pelkkää mustaa. Silmän tottuessa alkavat metsän piirteet ja tie erottua. Kun kääntää katseensa ylös, kohtaa tähtitaivaan, joka on muuttunut kolmiulotteiseksi. Kirkkaiden tähtikuvioiden takaa paljastuu ääretön määrä pienempiä tähtiä ja taivaankannen poikki kulkeva linnunradan juopa. Lamppujen loisteessa niitä ei voi nähdä. Joinakin öinä taivaankannella leiskuvat revontulet ja kun täysikuu möllöttää pilvettömällä taivaalla, on jälleen yölläkin valoisaa – kuin kesällä. Se houkuttaa hiihtoretkelle. Taidan olla varsin etuoikeutettu. Sivistyneessä maailmassa paikat, joihin sähkövalon säteet eivät ulotu, alkavat olla todella harvassa.

Kirkas valo tuntuu joskus sisälläkin liian rajulta. Silloin on hyvä sytytellä kynttilöitä. Olenpa pari kertaa kotiviinilasin ääressä sammuttanut kynttilätkin ja katsellut tähtitaivasta ikkunasta. Säkkipimeitä iltoja on ollut vain muutama. Ne jäivät taakse, kun maahan satoi lumi. Toisin kuin etelässä, täällä se on myös pysynyt maassa. Iltakävelyllä hämärällä kylänraitilla on helppoa ymmärtää ikkunoista tuikkiviin valoihin liittyvää symboliikkaa. Ne kertovat siitä, että täällä vielä on elämää. Autiotalojen mustat ikkunat sen sijaan tuijottavat pimeyteen kuin kuolleen miehen silmät.

Keinovalon lisäksi ihminen levittää usein ympärilleen myös ääntä. Jos ulkona huutavat moottorit, pauhaavat sisällä puolestaan televisiot ja tietokonepelit. Hiljaisuuden keskellä saattaa joskus jopa kuulla omat ajatuksensa, eikä nukkumiseen tarvitse korvatulppia. Sitäkin herkemmin huomaa, kun hiljaisuus rikkoutuu. Sydän meinaa pysähtyä joka kerta, kun hävittäjälentokone syöksyy talon ylitse. Vaikka kuinka toistelisin itselleni, että siinä harjoitellaan tämän maan puolustamista, en voi mitään sille, että olo ei todellakaan tunnut turvalliselta kun taivaalta kaikuu maailmanlopun kumu. On hämmästyttävää, millaista siirtomaavaltaa armeija käyttää syrjäseuduilla. Eikö lentoharjoituksia voisi tehdä kaupunkien yllä? Siellä kukaan tuskin huomaisi sotakoneita liikenteen melulta.

Tunnustan! En minäkään aivan rikkumattomassa hiljaisuudessa elä. Radio on usein päällä aamusta iltaan. Sieltä ahmin kuunnelmat, dokumentit ja Hannu Taanilan pakinat. Niissä on sen verran pureskelemista, ettei kaupunkiin jäänyttä televisiota tule ikävä. Radio on minulle uskollinen kaveri kun joskus vierähtää päivä tai parikin niin, etten puhu kenellekään. Yksinolo ei silti ahdista. Täällä se on luontevampaa kuin kaupungissa, jossa kaikkialla ympärillä on ihmisiä. Juttuseuraa kaivatessaan voi polkaista naapuriin tai tarttua puhelimeen. Eniten kaipaan Braspyreet-bändiä, joka nyt soittaa Helsingissä ilman minua. Toivottavasti pojat pitävät lupauksensa ja tulevat käymään.

Syrjäkylällä vietetyn syksyn jälkeen voin lähettää kuntani päättäjille lyhyet terveiset: jos joku saa päähänsä rakentaa tänne katuvalot, minulla on ainakin yksi syy muuttaa pois.

Sampsa Oinaala

 

 
web design by anka