Omillaan
Paniikki
meinaa iskeä, kun huomaan, että kaivonkansi on laho. On pakko tarttua
vasaraan. Se on lopulta hyvin palkitsevaa.
Muuttaessani
syrjäkylälle myhäilin useasti sitä, kuinka halpaa asuminen onkaan. Ei
enää koskaan vuokraa tai yhtiövastiketta! Alhaisten asuinkustannusten
kääntöpuoli konkretisoitui vähitellen. Kävi selväksi, että vastuu kodin
kunnosta on myös yksin minulla. Täällä korvessa ei huudeta talonmiestä
hätiin tai pirauteta huoltomiehelle, kun varpaita palelee tai kodinkoneet
särkyvät. Pieni paniikki meinasikin iskeä, kun huomasin, että kaivonkansi
on romahduspisteessä ja sadevesi noruu esteittä kaivoon. Kuten aina
hoetaan, puhtaan veden merkityksen tajuaa vasta, kun sitä ei ole.
Pähkäiltyäni
hetken aikaa ei auttanut muu kuin ottaa vasara kauniiseen käteen. Pikku
hiljaa homma alkoi sujua. Sain huomata, että rakentaminen on silkkaa
matematiikkaa. Pitkiin aikoihin ei ole tullut hierottua aivonystyröitä
yhtä paljon kuin suunnitellessani remonttia. Yhden projektin valmistuessa
mielessä kajasteli jo seuraava. Lumen pudottamat nuohoustikkaat piti
saada katolle. Romahtaneen ulkovessan tilalle piti pykätä uusi, ettei
talvella joutuisi kykkimään riu’ulla. Saunan lattiakin paljastui lahoksi
ja kiukaan kyljestä loimottivat lieskat läpi. On hankala kuvailla sitä
fiilistä, joka syntyy rakentamisesta. Työn tuloksissa jaksaa lepuuttaa
silmiään yhä uudelleen ja uudelleen, eikä yksikään vieras säästy esittelykierrokselta.
Remonttien
myötä koko elämä alkaa kietoutua kodin ympärille. Asunto saa aivan erilaisen
merkityksen kuin kaupungissa. Työmatkoille lähteminen harmittaa. Lähes
ainoa paikka, johon menee mielellään on fantasiamaailmaksi muodostunut
rautakauppa. Mielessäni muhii jonkinlainen suomalaiskansallinen herääminen.
Mikäpä onkaan suomalaisempi unelma kuin oma rintamamiestalo, jota voi
laittaa kuntoon. Sitä unelmaahan Kari Hotakainenkin kuvaa menestysromaanissaan
Juoksuhaudantie. Rintamamiestaloista on tullut viime vuosina muoti-ilmiö.
Se ilmiö taitaa kuitenkin rajoittua kaupunkien liepeille. Täällä näitä
muotitaloja olisi tarjolla kymppitonnilla. Kun kerron tekemisistäni
helsinkiläiselle ystävälleni, hän kertoo, että puuhasteluni kuulostaa
aivan samalta, mitä hänen isänsä tekee. Olenko siis keski-ikäistynyt
25-vuotiaana?
Fyysisen
työn myötä kunto nousee kohisten. Remonttia, kasvimaan hoitoa, polttopuusavottaa
– siinä minun treeniohjelmani. Täällä ei tarvitse käyttää rahojaan kuntosalin
kausikorttiin. Elämiseen konkreettisesti liittyvä tekeminen tuntuu mielekkäältä.
On helpompaa perustella itselleen halkojen hakkaaminen kuin se, että
menisi toimistoon töihin ja maksaisi palkallaan lämmityslaskun. ”Elämää
helpottavien” keksintöjen myötä ihmisten kunto saattaa romahtaa. Vaihtoehtoisesti
on keksittävä outoja keinoja terveyden ylläpitämiseksi. Yhdysvalloissa
on kuulemma vieraannuttu todellisuudesta jo siinä määrin, että ajetaan
autolla radalle, jossa kävellään ympyrää. Miksi ei jätetä autoa kotiin
ja lähdetä kävelylle?
Haasteeksi
uudessa kodissa muodostuu palkkatyön ja kotitöiden yhteensovittaminen.
Toimittajanhommat pitää saada mahtumaan samaan kalenteriin lanttupenkin
kitkemisen ja kiukaan asennuksen kanssa. Yllätyksekseni huomaan tulotasoni
nousseen maalle muutettuani, vaikka käytän kirjoittamiseen aiempaa vähemmän
aikaa. Ilmeisesti käytän työaikani tehokkaammin kuin aiemmin. Fyysinen
työ on myös tervehdyttävää vastapainoa ajatustyölle. Kun kädet ahkeroivat,
pää lepää. Tuskin koskaan syntyy niin hyviä ideoita kuin silloin, kun
kädessä on kirves.
Kun on
tottunut olemaan omillaan, saattaa kaupungissa joutua kohtaamaan yllätyksiä.
Helsingissä käydessäni äidyn primitiiviseen raivokohtaukseen kun minulta
vaaditaan maksua tavaratalon vessaan pääsystä. Kuten maalle muuttanut
yhdysvaltalainen muusikko Tom Waits asian kiteytti: kotona ainakin saan
pissata minne haluan.
Sampsa
Oinaala
