Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Minun näkemykseni lapsista (kuten muistakin ihmisistä) on se, että enimmäkseen niiden on syytä antaa tehdä, mitä haluavat, ja kannustaa niitä siinä. Tämä riittää kasvatusperiaatteeksi suurimmassa osassa tapauksia. Poikkeuksia tähän tulee siitä, kun lapsen oikeus käy kohtuuttomasti toisen ihmisen oikeuden yli, tai jos lapsen turvallisuus on uhattuna tavalla, johon sisältyy selkeä riski pysyvästä vahingoittumisesta. (Ystäväni lisäsi tähän vielä luonnon/ ympäristön kohtuuttoman kuormituksen.) Aikuisen on syytä kyllä pitää lapsestaan huolta vailla vaatimuksia vastapalveluksista, sillä lapsista huolehtiminen ei perustu sopimukseen vaan omaan tahtoon (vika sopimuksissa).
Esimerkkejä tilanteista, joissa lapsen oikeudet käyvät kohtuuttomasti toisten yli, ovat esimerkiksi toisen lyöminen (jolloin rikotaan toisen henkilökohtaista koskemattomuutta), tahallinen rikkominen ja sotkeminen (jolloin aiheutetaan toisille ylimääräistä vaivaa), loukkaaminen ilman syytä (jolloin mahdollisesti aiheutetaan toiselle pahaa oloa perusteettomasti) ja niin edelleen. Lapset eivät luonnostaan seuraa tasa-arvon periaatetta, ja jotta he osaisivat kohdella toisiaan oikeudenmukaisesti, heille on opetettava, mihin kenelläkin on oikeus. Ongelmattomia (ja tärkeitä) keinoja tähän ovat (1) estäminen (esimerkiksi siirtämällä lapsen toiseen paikkaan), (2) kielto ja (3) selitys siitä, miten toiminta on haitallista tai loukkaa toisen oikeuksia. Hämmästyttävän usein ongelmatoiminnassa on kyse yksinkertaisesti tiedon puutteesta: lapset eivät ole vielä tottuneet noudattamaan niitä rajoja, jotka antavat kaikille yhtäläiset ja mahdollisimman suuret yksilövapaudet.
On syytä huomata, että ensinnäkään ei saa estää tai kieltää ilman perustetta siitä, miten toiminta on haitaksi. Toisekseen, lasta pitää opettaa ilmaisemaan omaa haluaan sanoin, jotta muut tietävät sen ja voivat päättää suhtautumisestaan siihen, ja kuuntelemaan toisten tahtoa. Tämä saadaan parhaiten aikaan ilmaisemalla itse selkeästi oma tahtonsa ja kuuntelemalla lasta, sekä auttamalla häntä kysymyksillä. Kolmanneksi, jos lapsi on kiellosta tai estosta eri mieltä, hänen perusteitaan on kuunneltava. Jos lapsi ei saa puhumalla itseään kuulluksi, hän keksii kyllä muita tapoja vastustaa.
Kun ongelmattomat keinot eivät toimi, joudutaan joskus käyttämään ongelmallisia keinoja. (On tosin hyvä pitää mielessä, että lasten muisti on lyhyt epämiellyttävissä asioissa eikä säännön ensimmäinen unohdus ole merkki siitä, että lapsi jättää sen tahallisesti huomiotta.) Ongelmallisia keinoja ovat liikkumisvapauden riisto (yleensä sylissä pitämällä), ankaruus (esimerkiksi huutaminen), joukkopaine ja kosto. Näissä kaikissa on ongelmansa.
Liikkumisvapauden riisto on lempeä pakkokeino, mutta se on silti pakkoa, jota lapsi ei itse pysty soveltamaan eikä normaalitilanteessa saa soveltaa tovereihinsa. Jos lapsi pyrkii pois sylistä, hänelle on siksi selitettävä, että vapaudenriisto johtuu keinojen loppumisesta ja irtipääsyn ehtona puhua siitä, miten hän aikoo käyttäytyä ja ymmärtääkö hän, miksi aiempi käytös oli väärin. Ankaruuden vika on se, että vaikka se painottaa hyvin asian tärkeyttä, se opettaa samalla myös pelkoa. Lapset eivät tarvitse pelkoa oppiakseen asioita, joten ankaruuden käyttö pitää minimoida. (Sitä paitsi se kärsii nopean inflaation.) Joukkopaineen vaarana on se, että lapsi tuntee itsensä suljetuksi ulos joukosta. Niinpä tekojen tuomitseminen joukolla vaatii myös selkeät osoitukset siitä, että joukko on valmis keskustelemaan siitä, mikä on sitten hyväksyttävää käytöstä. Kosto on muuten hyvä keino, mutta sen pitäisi tulla uhrilta, välittömästi, eikä se saisi johtaa kierteeseen. Tavallaan kosto on ainoa luonnollinen seuraus väärin tekemisestä.
Enimmäkseen lapsilla ei ole vaikeuksia keksiä, miten käyttää se vapaus, jonka heillä tulisi olla. Lista vanhemmuuden vaatimuksista ei ole ylettömän pitkä. Sekä sinulle että lapsillesi on kuitenkin hyväksi, että jaatte keskenänne asioita. Puhu lastesi kanssa siitä, mikä sinua kiinnostaa; selitä heille asiat, jotka heitä kiinnostavat; ota yhdessä selvää; ota lapset mukaan siihen, mistä pidät. Kun lapset kasvavat vapaina, heiltä ei puutu tekemistä.
Nykyään kuulee aina samat iskulauseet, kun puhutaan siitä, miten lapsia tulee kasvattaa. Pitää asettaa rajoja, ei pidä luulla lapsia tasavertaisiksi, ei pidä yrittää olla kaveri ja niin edelleen, loputtomiin. Mitä enemmän luen näitä ohjeita, sitä varmemmaksi tulen, etteivät ne tarkoita mitään. Enkä usko, että näitä ohjeita noudattamalla edes parantaa kasvatustaan.
Esimerkkinä olkoon rajojen asettaminen. Toivon, että useimmat myöntävät, ettei rajojen asettaminen ole itseisarvo: asettelemalla lapsen toiminnalle rajoja mielivaltaisesti sinne tänne ei saavuteta mitään, vaan tietenkin olennaista on se, miten rajoja asetetaan. Rajojen asettamattomuus on myytti: en ole milloinkaan tavannut vanhempaa, joka olisi onnistunut olemaan asettamatta joitain rajoja lapselleen. Mutta miksi rajojen asettamisesta sitten puhutaan? Siksi, että ylenmääräinen salliminen on oire yhdestä nykyaikaisten vanhempien todellisesta ongelmasta, nimittäin siitä, että he ovat liian peloissaan riidelläkseen lapsiensa kanssa.
kasvattamisen kanssakäyntiteoria
Miten lasten kanssa pääsee järkevään kanssakäyntiin? Miten päästään tilaan, jossa esimerkiksi murrosikäisten kanssa voi järkevästi kommunikoida? Vastaus on julma: kunnioitus on ansaittava. Listaan tähän kasvatusperiaatteita, jotka antavat vihjettä siitä, mistä tässä on kyse:
Sattumoisin nämä ovat samoja periaatteita, jotka tekevät mistä tahansa ihmisten kanssakäymisestä miellyttävää ja mielekästä; samoja, joita tarvitsevat opettajat, johtajat, jengipäälliköt...
Lapset eivät siis ole erityisiä. Lasten huomioon ottaminen on samaa, mitä muiden ihmisten huomioon ottaminen: ethän kohtele kaikkia samoin tavoin, ethän? Älä siksi ajattele, onko lapsi lapsi vai aikuinen: oikeudenmukaisuus on kaikille sama.
Erityisesti totunnaisten ajatustapojen murtamisesta: sukupuolipahan alku ja juuri.
kategoria: kasvatus kategoria: filosofia