Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Tutkiessani anarkismin periaatteita tajusin, että olen aina inhonnut sopimuksia ja että monet asiat, kuten käsitykseni sopimus- ja sosiokasvatuksen eroista sekä nuiva suhtautumiseni uskollisuussopimuksiin ovat vain tämän ilmentymiä.
Sopimukset ovat hyvin perustavanlaatuinen kanssakäymisen muoto, mutta löytyy jotain perustavampaakin: se on antaminen ja ottaminen ilman vastineiden miettimistä. Kun lapsi syntyy, se tarvitsee ruokaa ja huolenpitoa (vanhemmuuden vaatimuksista), eikä se mieti, mitä sen pitäisi olla valmis luovuttamaan nämä saadakseen. Kun se kasvaa isommaksi, se tutkii maailmaa pohtimatta, miten sille korvataan tämä työ tulevaisuudessa. Kun se tapaa muita lapsia, se joskus heittäytyy spontaanisti leikkiin eikä varmasti silloin mieti, kumpi leikin osapuolista hyötyy leikistä enemmän ja kumpi on "maksumiehenä".
Yleisesti ottaen ihmiselle luontaista on antaa kykynsä mukaan ja ottaa tarpeensa mukaan (tai jonkin verran yli). Ihminen ei tosiaankaan ole luonnostaan laiska, laskelmoiva otus, joka ottaa kaiken, mitä saa, eikä tee mitään muuten kuin pakottamalla. Mutta kaupankäynti saa ihmisen kiinnittämään huomiota sen arvoon, mitä hänelle tehdään ja mitä hän tekee muille. Hän alkaa tarkastella antamista rajallisena resurssina, joka on syytä keskittää niihin sopimuksiin, jotka häntä eniten hyödyttävät, ja saamista jonain, jota ei ohjaa tarve vaan halu, ja jossa enemmän on aina parempi.
Sopimus syntyy, kun sanotaan julki se suhde, joka antamisilla on oltava, jotta kaikki saavat, mitä tarvitsevat tai haluavat. Sopimusta tarvitaan silloin, kun ihmiset eivät osaa luonnostaan antaa toisilleen sitä, mitä toinen tarvitsee. Vanhempi ei tarvitse lapseltaan lupausta takaisinmaksusta; ystävyyttä ei tarjota tulevaisuuden hyötyjä silmällä pitäen. Jos vanhempi edellyttää lapseltaan jotain tai ystävyys yritetään ostaa, täytyy ihmisellä olla jonkinlainen perustavanlaatuinen vamma kyvyssään antaa ja saada.
Jokainen tilanne, joka voidaan järjestää sopimuksella, voi periaatteessa järjestyä ilman sopimusta, mikäli molemmat osapuolet osaavat antaa ja saada. Jos nimittäin sopimus on molemmille hyödyllinen, niin mikäpä vaikeus osapuolilla on heittäytyä toimintaan ilolla ilman sopimustakin? Jos sopimus taas on hyödyllinen vain toiselle osapuolelle tai ei kummallekaan, sitä ei olisi koskaan pitänyt tehdäkään.
On siis hyvä kasvaa sopimuksettomassa maailmassa: antaa ja saada rakkautta ilman vaihtokauppoja, tehdä työtä toisten hyväksi ja pyytää apua, kun sitä tarvitsee, antaa lasten olla sellaisia kuin ovat ja iloita siitä, että ne ovat sellaisia kuin ovat. Mutta sille ei mahda mitään, että usein törmää ihmisiin, jotka antavat niin vähän kuin pystyvät. Silloin saattaa tarvita sopimuksia. Tosin, jos on paljon ylimääräisiä resursseja käytettävissä, voi joskus antaa heille yksipuolisesti. Joskus käy niin, että hekin paranevat vammastaan, kun tätä on jatkunut jonkin aikaa.
Sopimusten solmiminen on vaikea asia, koska on tärkeää lähtökohtaisesti luottaa ihmisiin, mutta toimeentulostaan on kuitenkin huolehdittava, jos ympärillä olevien ihmisten avuliaisuuteen ei voi luottaa. Niinpä rakastavakin ihminen joutuu tekemään sopimuksia silloin tällöin, jos ympäristö on tarpeeksi vihamielinen. Sopimukset pitää perustaa silloin omaan tarpeeseen, eikä niissä saa antaa hiukkaakaan periksi. Tämä voi olla vaikeaa, jos on tottunut solidaarisuuteen, mutta jos sopimus on ylipäänsä tarpeellinen, silloin on myös aina tarpeellista, että se on tiukka. Jos pelivaraa on, sitä ei pidä sisällyttää sopimukseen, vaan sen voi antaa sovitun lisäksi tai sen turvin voi lykätä sopimuksen tekemistä.
kategoria: sosiaalisuus kategoria: elämäntavat