Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Tämä sivu käsittelee sitä, millaista on olla "erikoinen" ja miten ihmiset suhtautuvat siihen. Minun on paljon vaikeampi puhua tästä kuin useimmista muista asioista, koska aihe on tulisten mielipiteitten ja sosiaalisten odotusten kyllästämä ja koskee minua suoraan. Eli siis, miten voisi kirjoittaa omasta erikoisuudestaan ilman, että vaikuttaa omahyväiseltä kusipäältä? Tai olematta sellainen? (Yli-ihminen?)
Sanotaan nyt ensiksi, että omasta mielestäni en ole kovinkaan erikoinen, vaan pikemminkin ei-minkäänlainen. Ehkä erikoisinta minussa ovat tietyt taidot, kuten ohjelmointi (kategoria: ohjelmointi), akrobatia, tanssi, huolehtiminen lapsista, huilunsoitto ja niin edelleen. Mutta kaikissa näissä taidoissa on muitakin edustajia, jotka niitä osaavat yhtä hyvin tai paremmin, joten niiden osaaminen ei sinänsä tee minusta ihmeellistä. Niillä pystyy toki herättämään huomiota, jos niitä esittelee avoimesti. Yllättävän harvat ihmiset esittelevät taitojaan avoimesti.
En usko, että kukaan tuntuu omasta mielestään kovin erikoiselta. On suhteellisen helppoa olla erikoinen toisten silmissä: ei tarvitse kuin valita jokin käyttäytymisodotus, jonka yleisyydestä on tietoinen, ja sitten toimia toisin. (Esimerkiksi: yleensä ihmiset kantavat kauppakasseja käsissään. Jos kantaa kauppakassia hampaillaan, ympäristö pitää sitä yleensä erikoisena.) Vaatii vain himpun verran lisävaivaa olla nonkonformisti tavalla, jota toiset eivät halveksi. Vaikea sanoa, onko pahempi olla erikoinen toisten ihailemalla vai toisten halveksimalla tavalla. Mutta sen tiedän, että on pirun vaikeaa olla erikoinen niin, ettei siihen kukaan kiinnitä erityistä (myönteistä eikä kielteistä) huomiota.
Myönteisestä huomiosta on se haitta, että ihmiset alkavat aiheettomasti pitää auktoriteettina, ja kielteisestä huomiosta on se haitta, ettei tutustu ihmisiin, joiden kanssa muuten voisi olla mukavaa. Muitakin haittoja on. Ja miksi siis edelleen käyttäydyn "erikoisesti", vaikka se tekee minusta aika ajoin näyttelyeläimen? Miksi joka tuutista huudetaan individualismin sanomaa: uskalla olla oma itsesi, tee mitä lystäät (as long as ye harm none), tee oman järkesi mukaan, älä piittaa yhteisöjen ahdistavista odotuksista?
Siksi, että erikoisuus ei ole vain sosiaalista leikkiä. Piittaamattomuus vallitsevista käytöstavoista ja yhteisöodotuksista vaikuttaa syvällisesti ajatteluun. Se vapauttaa voimavaroja kaikkeen muuhun, ennen kaikkea siihen, mikä on tarvehierarkian yläpäässä: henkisiin tarpeisiin, luomiseen, leikkiin, oppimiseen ja kaikkeen muuhunkin, mitä ihminen tekee omasta mielenkiinnostaan. Jos ei koe suurta tarvetta tällaiseen, saattaa kannattaakin jäädä pelaamaan sosiaalisia pelejä; se saattaa tuntua paljon mielekkäämmältä (suosittuus).
(Kirjoitin asiasta jo teininä: ihmisen salainen voimavara.)
Dilemma on siis tämä: nonkonformisti saa voimavaroja henkensä kehittämiseen, mutta menettää sosiaalista arvostusta. Helpoin ratkaisukeino tähän on olla erikoinen vailla pelkoa toisten tuomiosta. Aina silloin tällöin löytyy ihmisiä, jotka osaavat suhtautua "erikoisuuteen" "oikein": ihailematta, halveksimatta, joko välinpitämättömästi tai sitten iloiten, katsoen toisen käyttäytymistä niin kuin joku voisi katsoa tanssiesitystä, tai toisen ulkonäköä niin kuin joku voisi katsoa taideteosta.
Itse pyrin hullun lailla välttämään jonkinlaisen wannaben leimaa. En tiedä, mistä tämä johtuu; ehkä koulukiusaustaustallani on jotain vaikutusta asiaan? Mutta minusta useimmat wannabet ovat sympaattisia. On ihanaa ja hienoa nähdä jonkun tosissaan yrittävän jotain oikein kovasti. Vaikka heidän tyylinsä ei ansaitsisi kunnioitusta, heidän työnsä joka tapauksessa ansaitsee, kuten myös heidän uskonsa ja vakaumuksensa kehittyä joksikin tietyksi.
Itse asiassa ehkä se, mistä ihmiset tulevat helposti kateellisiksi ja mihin heidän on vaikea suhtautua neutraalisti erikoisuudessa, onkin ulospäinsuuntautuneisuus, ekstroversio, eikä persoonallisuus tai nonkonformismi sinänsä. Maailmassa on hirmu hirmu paljon persoonallisia ja erikoisia ihmisiä, joihin kukaan ei kiinnitä mitään erityistä huomiota - tämä on yksi sovinnaisuuden ongelmista. Heidän oudot ajatuksensa ja tapansa tulevat ilmi vasta, kun jollakulla on aikaa pysähtyä heitä kuuntelemaan.
(... nettipäiväkirja-sivulta:)
Yksi kovin uudenlaisista asioista on mm. se, että olen viime aikoina todennut, etten tee vaikutusta ihmisiin. (Itse olen ajatellut jo kauan, ettei minussa ole mitään erityisen mielenkiintoista, mutta uutta on se, että tuntemattomatkin näyttävät huomaavan sen.)
sapeli: Tuosta vaikutuksen tekemisestä en kyllä olisi samaa mieltä - ainakaan omasta näkökulmastani. Kaikki jotka suhun tutustuivat varmasti muistaa sut hyvällä, ainakin sellaisena mukavan erikoisena tapauksena. Tavallaan kuitenkin sulla on niin erilainen lähestymistapa maailmaan ja ihmisiin että jotenkin tunnut leijuvan erillään muista, vähän kuin öljyä ja vettä samassa kulhossa. Ehkä siitä tulee tuollainen erillisyyden tuntu?
atehwa: Hmm, riippuu niin paljon siitä, mitä arvostaa. Kaikki eivät ole sellaisia luonteiden keräilijöitä kuin sinä :) Minulla on aiemmin ollut muutamia muitakin piirteitä, jotka ovat tehneet vaikutuksen ihmisiin, ja jotka ovat nyt vähän häipyneet. Eräänlainen intensiivisyys on yksi niistä.
sapeli: Ehkä olet huomannut saavuttavasi itsellesi tärkeämpiä (tai ainakin käytännöllisempiä) asioita olemalla vähemmän intensiivinen. Haluaisitko tehdä suuremman vaikutuksen ihmisiin? Haluaisitko, että sinussa olisi jotakin erityisen mielenkiintoista ja että ihmiset huomaisivat sen? Jos näin niin miksi? Kokisitko sitten olevan enemmän oma itsesi, tai jollain tavalla parempi ihminen?
atehwa: Enpä halua; on ihan hyvä, etten tee kaikkiin vaikutusta. Uutta se kumminkin on. Ja on tietysti jonkin verran epämiellyttävä tunne tulla karistelluksi merkityksettömänä, mutta pitkästä aikaa ihan mielenkiintoista sekin. Enemmin ongelmia tulee siitä, että tällä hetkellä en ihan tiedä, miten olla tai miksi ryhtyä.
mw: Erikoisuus on kaksiteräinen miekka, jossa tasapainottelevat vaikutuksen tekeminen ihmisiin ja ulkopuolisuuden tunne. Nonkonformismi on tietyllä annostelulla hyvästä, mutta pitkään jatkuva ulkopuolisuuden kokemus voi olla pahimmillaan musertavaa.
Tarkoitan nyt voimakasta, kouriintuntuvaa ulkopuolisuutta, erotuksena normaalille erillisyyden tunteelle -- mitä pikemmin ihminen tiedostaa sen, että on lopulta nahoissaan, omassa maailmassaan yksin, sitä parempi.
sapeli: Tästä tuli mieleeni ajatelma jonka jossain vaiheessa kirjoitin muistiin: "Olemme lopulta kaikki yksin. Mutta voimme olla yksin yhdessä."
atehwa: Vaikutuksen tekeminen ei tosiaan ole lähtökohtaisesti edes positiivista. Mutta se voi muuntua asioiksi, joilla on arvoa: mukavaksi yhdessäoloksi, keskinäiseksi arvostukseksi ja uuteen tutustumiseksi.
Minä unelmoin maailmasta, jossa ihmiset eivät olisi (lähes) koskaan yksin elleivät halua. Olisi ihanaa väsyessään vain voida panna päänsä lähimmän ihmisen syliin. You may say I'm a dreamer, but I'm not the only one...