Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Jos lähdetään siitä, että vapaus katsotaan jotenkuten määritellyksi tai ainakin intuitiivisesti ymmärrettäväksi ja että vapaus on hyvästä, on jäljellä kuitenkin paljon ajatustyötä siinä, miten vapaus saavutetaan. Kaikessa siinä, missä on tottunut vapauteen ja vapaaseen mieleen, on helppoa huomata uudet tai toisilla olevat rajoitukset, mutta miten huomata ne vapaudenrajoitukset, joiden kanssa on tottunut elämään?
Pitää kysyä muilta. Ja koska minulla on suhteellisen vapaa mieli, kerron omalta osaltani, millaisten vapaudenrajoitusten kanssa ihmiset painivat minun näkökulmastani: minä joskus, jotkut aina.
Koska vapaus on subjektiivista, ihmisillä on kaksi tapaa tehdä itsestään vapaampia: joko lisää omia valinnanmahdollisuuksiaan tai sitten uskottelee itselleen, että jokin toteutunut asia oli omasta valinnasta kiinni. Koska jälkemmäinen on helpompaa, ihmisillä on suuri yksityisyyden houkutus, kaipuu pitää itseään riippumattomina silloinkin, kun heitä sorretaan. Mutta koska kukaan ei voi sanoa, mikä on "aito" valinta (jotenkin objektiivisessa mielessä: objektiivisuus), ei voi sanoa sitäkään, mikä on todellista vapautta ja mikä uskottelua. Voin vain kehottaa aina pyrkimään ottamaan vapautta konkreettisesti vain siksi, että näkisi, kuinka suuret vapaudenrajoitukset oikein ovat vastassa. Todellisen ja luulotellun vapauden hämäryys on tärkeimpiä sovinnaisuuden ongelmista.
Esimerkiksi, monet ihmiset ehostavat itseään. Monet väittävät edelleen, että kyseessä on heidän oma valintansa: he ehostautuvat, koska tahtovat tehdä niin. Harva heistä kuitenkaan koskaan testaa kykyään tehdä valinta tässä. Se merkitsisi, että he tahallaan silloin tällöin esiintyisivät ilman pakollista ehostautumistaan, kokeilunhalun vuoksi ehkä mielestään erityisen rumina. En voi väittää, etteikö kauniina esiintymisestä saisi hyviä kiksejä, mutta kyky esiintyä juuri sellaisena kuin haluaa on todellista vapautta, se on todellista kykyä hyväksyä itsensä: ei vain tietyn näköisenä, vaan tahtona, joka on sama kulloisestakin ulkonäöstään riippumatta.
Ilmeisimpiä vapaudenrajoituksia ovat pakot. Jos raiskaan jonkun väkivallalla, rikon hyvin suoraviivaisesti hänen fyysistä koskemattomuuttaan. Jos raiskaan jonkun uhkaamalla häntä puukolla, rikon hänen oikeuttaan vapaaseen päätöksentekoon käyttämällä pelkoa aseena häntä vastaan. Jos annan jollekulle rahaa vastineeksi hänen naimisestaan, on hänen vapautensa sitä rajoitetumpi, mitä enemmän hän tarvitsee rahaa. En voi sulkea silmiäni hänen tarpeiltaan: epätoivon hyväksikäyttö on yhtä lailla vapaudenrajoitus, olipa epätoivon alkuperä fyysisen kivun uhkassa tai vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. Jos annan jollekulle vastineeksi turvallisen elämän ja toimeentulon hänen naimisestaan, teen vain hiukan paremmin; yhtä huonosti, jos hän on epätoivoinen kyvystään saada turvaa ja toimeentuloa.
Vasta sitten, kun ihmisen pelko on poistunut, hän voi vapaasti valita rakastaa minua. On vaikea rakastaa rehellisesti ihmistä, josta on riippuvainen.
Onko palkkatyö vapaudenrajoitus vai ei? Riippuu siitä, millaisista syistä sen valitsee. Työhaastattelu on periaatteessa avoin tilanne, jossa syntyvän sopimuksen on tarkoitus hyödyttää molempia osapuolia. Mutta pelosta tai epätoivosta työntekijä voi suostua työhön, johon ei muuten suostuisi. On harvinaisempaa, että työnantajalla on samanlainen tilanne: että palkkauspäätöksen tekevä työnantajan edustaja pelkäisi tai olisi epätoivoinen työntekijän hukkaamisesta. Tätäkin kuitenkin tapahtuu, ja silloin toisen hätää hyödyntävä on hyväksikäyttäjä, ja toisella on vapaudenrajoituksia, jotka johtuvat hänen omasta hädästään. Ja kun miettii, kuinka vaikea ihmisten on luottaa omaan itseensä ja siihen, että heitä tarvitaan, on palkkatyö useimmille suuri vapaudenrajoitus. Sen voi korjata aidolla pelottomuudella työhönottoneuvotteluissa; toivon, että yhä useammalla on henkistä kanttia kertoa avoimesti vaatimuksistaan työnantajille. (Kansalaispalkka on systemaattinen tapa korjata tarvitsemisepäsuhtaa työhönottoneuvotteluissa.)
Ja kuten muissa asioissa, tässäkin voi tuntea itsensä vapaaksi niin kauan, kuin vain ajattelee, että on päätynyt asemaansa vapaalla valinnalla. Työnantajalle on helppoa kuvitella, ettei kukaan työntekijä ole oikeasti tarpeellinen, koska menetettyjä voittoja ei tarvitse spekuloida, ja työntekijä voi ajatella, että duuni on hyvä, kunnes saa muilta ihmisiltä tietää, mitä kaikkea työnantajalta voisi oikeastaan vaatia. Tästä syystä on hyvä joskus kokeilla rajojaan, vaatia työnantajalta lisää ja ennen kaikkea puhua työtovereiden kanssa siitä, mikä työpaikalla on hyvin ja mikä huonosti ja millaista palkkaa kukin saa.
Nämä ovat epäilmeisiä vapaudenrajoituksia hyötymistilanteissa. Myös sosiaalisessa toiminnassa on vapaudenrajoituksia. Ihmiset valitsevat periaatteessa vapaasti, kenen kanssa haluavat olla tekemisissä ja millä tavoin (siis kenen kanssa haluavat keskustella, kenen kanssa urheilla, kenen kanssa harrastaa seksiä ja kenelle lähettää tekstiviestejä). Ideaalisessa maailmassa tämä perustuu sille, että ihmiset pitävät toisistaan ja haluavat antaa ja saada toisiltaan. Kuitenkin tässäkin pelko ja epätoivo nostavat päätään: pelko siitä, että tulee torjutuksi, ja epätoivo siitä, onko ketään, joka välittäisi juuri minusta. Tämä tuottaa melkoisen liudan käyttäytymismuotoja, jotka käyvät vapaudenrajoituksina ihmisille.
Esimerkiksi, monet sietävät ihmisiä, joita vastaan heillä on jotain, koska epämiellyttävät ystävät/tuttavat ovat parempia kuin ei ystäviä/tuttavia ollenkaan. On myös vaikea vetää rajaa sen välille, mikä on vain ihmisten hyväksymistä näiden puutteista huolimatta ja mikä on varsinaista kaupankäyntiä, jossa toista siedetään jonkin sosiaalisen hyödyn vuoksi. Toinen ilmiö on ryhmähengen pitäminen yllä yksilövapauden kustannuksella. Lähes jokaisella lienee kokemusta piireistä, joissa on "yleisesti hyväksyttyjä" mielipiteitä, joita kuitenkin monet piirin jäsenistä vastustavat. Tällainen yhteisöllinen vallankäyttö rajoittaa jäsenten vapautta tavalla, joka ei ole tarpeen. Sen murtamiseksi tarvitaan rohkeutta kyseenalaistaa ja kysellä tyhmiä.
Vielä yleisempää on torjutuksi tulemisen pelon torjuminen torjumalla muita. Kun ryhmä yksissä tuumin torjuu ulkopuolisia, on kyse yhtä lailla sosiaalisen pelon vallassa tehdyistä vapaudenrajoituksista. Sillä, että tehdään vaikeaksi päästä piirin jäseneksi, pumpataan keinotekoisesti piirin jäsenyyteen perustuvaa itsearvostusta. Tämä aiheuttaa itsepetosta, joka on vapaudenrajoitus. Ilmiöstä on myös lievempiä muotoja, kuten sisäpiirin me-hengen nostatus sisäpiiriläpällä, johon on vaikea päästä sisään. Läppä sinänsä ei ole ongelma, vaan vaikea sisäänpääsy: esimerkiksi netissä on valtavat määrät sisäpiiriläppää, joka ei ole ongelma, koska siihen sisäänpääsy on tehty mahdollisimman helpoksi (esimerkiksi http://www.encyclopediadramatica.org/).
On helppoa nähdä, että tällainen sosiaalinen sorto, samoin kuin suorempikin sorto, jossa tietyn yhteisön jäsenet käyttävät vallan eri muotoja pakottaakseen ulkopuoliset johonkin käytökseen, rajoittaa ulkopuolisten vapautta, mikäli nämä joutuvat olemaan tekemisissä kyseisen yhteisön kanssa. Muuten heillä on tietenkin sosiaalinen vapaus (modulo pelko ja epätoivo) olla olematta missään tekemisissä tällaisten nihkeilijöiden kanssa. Tapelkoot vaikeat, hyökkäävät ihmiset keskenään. Mutta vallankäytöstä pitää pidättäytyä myös omaksi hyväkseen. Kun käyttää valtaa muihin, rajoittaa samalla vapauttaan lakata käyttämästä tätä valtaa. Kerran aloitettu sorto estää lähes kaiken, mitä voisi toiselta ihmiseltä saada, ja suuren osan omasta käyttäytymisestä.
Sosiaalisten ilmiöiden lisäksi aivan konkreettisesti ihmisten vapautta rajoittaa päänsisäinen, omaksuttu käsitys "yleisestä mielipiteestä". Häpeä ja nolous estävät ihmisiä kulkemasta alasti, epäonnistumasta tyytyväisesti, myöntämästä erehdyksiään, pitämästä jostain musiikista, uskomasta silmiään, vaikuttamasta kiireisiltä tai kiireettömiltä, ja ylipäänsä, tekemästä lähes mitään, missä ei ole mitään järkeä, kuten möyrimästä maassa, iskemästä silmää tuntemattomille, järjestelemästä keppejä oudoiksi kuvioiksi tai yrittämästä mitään, mitä ei osaa jo valmiiksi; tekemästä mitään erikoista. Tämä on käsittämättömän valtava vapaudenrajoitus, etkä voi tietää, kuinka paljon siitä on omaa valintaasi, ennen kuin olet kokeillut...
Tuntematon lahjoittaja toteaa: Vapaudenrajoituksia ovat mm. lait, säännöt, normit, asenteet, asetukset, direktiivit jne. Kyse on vallan käytöstä. Rajoituksen kohde voi edelleen tehdä valinnan, mutta seurauksista on tehty sellaisia, että käytännössä aina valitaan rajoittajan haluamalla tavalla. Vapaudenrajoituksilla on yleensä jokin tarkoitus, mutta toisinaan ne ovat vain jäänteitä sellaisista ilmiöistä, jotka eivät enää päde.
Uskon, että "turhia" vapaudenrajoituksia ei tarvitse erikseen etsiä, pitää vaan tunnistaa ne jos sellaisiin törmää.
Yuri: Ehostamattomuus voi olla aivan yhtälailla rajoittunut valinta kuin ehostuskin. Oletuksellisesti epätasa-arvoinen rakkaussuhde esim. lasten, lemmikkien jne. rakkaus perustuu kokonaan riippuvuuteen, mutta on mielestäni usein silti rehellistä.
atehwa: Ei minusta perustu. Onnellinen lapsi ei edes tajua olevansa riippuvainen vanhemmastaan. Ehostamattomuuspointtiin yhdyn...
Yuri: Mä luulen että kaikki lapset tajuaa.
"En voi väittää, etteikö kauniina esiintymisestä saisi hyviä kiksejä, mutta kyky esiintyä juuri sellaisena kuin haluaa on todellista vapautta,"
Tässä on vähän kehäpäätelmän makua, jos lähdemme siitä, että ehostajamme haluaa juurikin esiintyä ulkoisesti viehättävänä.
"On vaikea rakastaa rehellisesti ihmistä, josta on riippuvainen."
Näen tämän hiukan toisin - mitä vähemmän joku ihminen on minulle samantekevä, sitä riippuvaisempi hänestä olen. Jotta riippuvuuteni ei olisi orjuutta, ajattelen näin: jos jostakin käsittämättömästä syystä tämä rakas ihminen alkaisi kohdella minua kaltoin ja käyttää hyväkseen riippuvuuttani hänestä, katkaisisin siteeni häneen ja kävelisin pois, riippumatta siitä, miten ikäviä seurauksia sillä olisi elämälleni. Tai: riippuvuuden kanssa voi elää, jos tietää, että on valmis katkaisemaan sen tilanteen käydessä sietämättömäksi. Tiedän, että pystyn tekemään niin (oli kysymys ihmissuhteista tai jostain muusta) - sellaista on tapahtunut. Näin ollen, ollessani riippuvainen tunnen silti olevani vapaa. Riippuvaisuus rakkaudessa ei ole pahasta.
Olemme perin juurin riippuvaisia toisista ihmisistä tavalla tai toisella. Absoluuttisessa mielessä vapaa ihminen olisi susilapsi. Ehkä yritän tällä kaikella sanoa, että minun mielenmaisemassani vapauden vastakohta ei ole riippuvaisuus, vaan orjuus tai vankeus. Tietysti riippuvuus on jatkumo. Rakastan koiraani ja se minua (siten kuin eläin rakastaa), ja koira on täydellisen riippuvainen minusta.
atehwa: Tämä ehostuspointti tuli nyt selkeästi esille. Sanon vain, että vaikka ihmiset luulottelevat ehostavansa itseään juuri vapaan tahdon ilmauksena, on todella harvinaista, että kyse ei olisi suurelta osin sosiaalisten normien noudattamisesta.
Riippuvuus-sanaa käytämme eri tavalla: minulle tulee tunne, ikään kuin mielestäsi olisit riippuvainen jokaisesta, josta on sinulle jotain iloa. En ihan ymmärrä tällaista sanankäyttöä, mutta toisaalta ei minulla ole tarvetta varata riippuvuus-sanaa omaankaan käyttööni, tarkoittamaan tilannetta, jossa asialla tai toimijalla on mahdollisuus käyttää sinuun jotain pakkovallan muotoa.