Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(Selitys alkaa taas juuri toisesta päästä...)
Ihmiset luovat toisilleen arvoa (ainakin) kahdella tavalla. Toinen on meillä hyvin tunnettu, paljon korostettu henkinen yhteensopivuus, tosiystävyys: kaikki se, mitä voi saada ihmisiltä, joiden kanssa todella on samalla aaltopituudella. Toinen taas on esimerkiksi japanilaiset animaatiot kyllästävä luottamus ja hyväksyminen: vakuus siitä, että vaikka olisit minkälainen, sinua kohdellaan säällisesti ja yhtenä "meistä".
Jälkemmäinen on useimmille suomalaisille näistä vähemmän tuttu, joten selitän hiukan tarkemmin. Ihmisten kyky yhteistoimintaan nimittäin lisääntyy sitä mukaa, kuin nämä ihmiset ovat keskenään tekemisissä. Tämä tapahtuu jotakuinkin poikkeuksetta ja, hämmästyttävää kyllä, riippumatta siitä, keitä keskenään tekemisissä olevat ihmiset ovat. Kyse on tavallaan siitä, että katsoessaan toistensa elämäntapoja ihmiset pikku hiljaa ymmärtävät, että toisen elämäntapa on mahdollinen. Toisaalta ajan viettäminen yhdessä on molemminpuolinen, ääneen sanomaton vakuus hyväksynnästä. On helppoa luottaa siihen, että toinen suhtautuu sinuun myönteisesti, jos toinen hakeutuu seuraasi toistuvasti, vaikkei mitään sen selkeämpää yhdistävää tekijää olisikaan. Aika on resurssi, jonka suhteen ei voi huijata: sitä ei voi antaa toiselle vähempää kuin tämä luulee saavansa, eikä sitä ole eri ihmisillä eri vertaa.
Ennen kaikkea yhdessä aikaa viettävien ihmisten muodostuminen ryhmiksi näyttää olevan yksinkertaisesti biososiaalinen taipumus, jota ei tarvitse selittää sen kummemmin kuin vaikkapa sukupuoliviettiä. Ryhmäytyminen selvästi palvelee ihmisten tarvetta selviytyä yhteistyöllä. Luottamusta voi syntyä jopa siitä huolimatta, että ryhmän jäsenet kohtelevat toisiaan huonosti: usein käy niin, että autoritäärisestä opettajasta tulee jonkinlainen ennustettava, jumalallinen voima, johon suhtaudutaan huvittuneen harmistuneesti, ja alun perin vakavasta uhmasta muodostuu ajan mittaan tuttavallista nahistelua, jolla vahvistetaan yhteisössä vakiintuneita asemia. En väitä, että tämä on välttämättä hyvä asia, mutta näin näyttää helposti käyvän. Myös esimerkiksi koululuokan toiminta tulee luonnostaan sujuvammaksi ajan mittaan, kun ryhmän jäsenet oppivat, mitä toisilta voi odottaa.
Kuitenkin on hyvä tajuta, että vaikka henkilökemia-ajattelu tukee periaatteessa yksilöllisiä arvoja (ihmiset valitsevat kaverinsa sen perusteella, keitä arvostavat) ja ryhmäytymisajattelu yhteisöllisiä arvoja (tärkeää on vain olla tekemisissä muiden ihmisten kanssa), kumpikaan ei toimi, mikäli yhteisöt käyttävät ylivaltaa jäseniinsä. Sielujen sympatia edellyttää vastavuoroisuutta ollakseen todella tuotteliasta, ja kunnollinen ryhmäytyminen edellyttää sitä, että jokainen hyväksytään ryhmään sellaisena kuin on.
Yhteensopivuuden ylikorostuminen kulttuurissamme kuitenkin aiheuttaa, että ihmiset arvioivat väärin itselleen tuntemattomien arvon ystävinä ja tuttavina. Jos ihminen ei osaa ottaa huomioon sitä, että osa omasta ja toisen vaikeasta olosta johtuu siitä, ettei ole ehtinyt muodostua yhdessä toimimisen käytäntöjä ja luottamusta, hänestä vaikuttaa, että luonteet soveltuvat huonommin yhteen kuin todellisuudessa. Sosiaalisten suhteiden muodostumisen suurin ongelma on se, että uusien ihmisten kanssa on vaikeaa olla tekemisissä niin kauan, että muodostuisi jokin syy yhdessäololle. Ryhmäytymisprosessin tiedostaminen on yksi tapa helpottaa tätä vaikeutta.
Yksi ilmenemismuoto ongelmasta on se, että suomalaiset aliarvostavat julmasti kanssaihmisiään, joiden kanssa eivät ole säännöllisesti tekemisissä. Kyllä minunkin ympärilläni on paljon rajallisia ja tyhmiä ihmisiä, mutta korkealentoisten keskusteluiden käyminen ei ole ainoa arvo, jota ihmisistä saa. Jokaisesta ihmisestä voi oppia... lahjakkaille, erikoista rakastaville sopeutujille (ihmisen laumakäyttäytymisen kolme perustyyppiä) on erityisen vaikeaa huomata, että mundikset, tavalliset ihmiset, ovat poikkeuksetta jollain tavoin mielenkiintoisia. Heillä ei riitä motivaatiota pitää yllä suhdetta niin pitkään, että toinen alkaa avautua. (Sopeutujat itse nimittäin ovat erittäin hyviä tulemaan toimeen keskenään lyhyellä luottamuksenmuodostusajalla.)
Tämä ajattelu pätee myös toiseen suuntaan. Ne ihmiset, joista pitää, ovat vähemmän erikoislaatuisia kuin äkkiseltään ajattelisi. Se ei tarkoita, että he olisivat vähemmän arvokkaita, vaan he ovat arvokkaita toisella tavalla: siksi, että ovat mukavia, ja juuri heidän kanssaan on oikeasti tekemisissä. Mutta tämä on minulle toisaalta vähän kuin ideologinen manifesti: ihmiset eivät ole tärkeitä siksi, ettei kukaan muu voisi olla heidän tilallaan, vaan siksi, että sattuvat olemaan juuri sitä, mitä ovat.