Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Itsetuntemus on minulle korkea arvo. En osaa ihan täsmälleen selittää, mistä se johtuu. Oletan, että olen yksinkertaisesti kasvanut ympäristössä, jossa oma persoona ei ole ollut siinä mielessä yksityisomaisuutta, etteivät muut saa koskea siihen. Olen tottunut siihen, että jos kehun tai väheksyn itseäni liikaa, minua korjataan. Minut on opetettu epäilemään käsityksiäni. Minua on korjattu myös, jos olen ulkoistanut syitä: olen kasvanut tietoiseksi ihmisen pyrkimyksestä jättää itsensä selvittelyiden ulkopuolelle. Minua on opetettu etsimään palautetta omalla tavallani.
Itsetuntemuksen tärkeyttä on helppo perustella. Jokaisella ihmisellä on oma tapansa katsoa maailmaa, ja ellemme ymmärrä omaa erityislaatuamme, emme ymmärrä maailmaa muiden silmin emmekä sitä, miten havaintomme ovat värittyneitä. Oikean, ts. yllätyksiä tuottamattoman tiedon saaminen vaatii, että ymmärrämme ja osaamme ennakoida oman mielemme tekemät virheet ja ohitukset. Tyhmänylpeys, pelko ja epätoivo ovat harvoin seurausta vain ulkoisista oloista: yleensä ne aiheutuvat siitä, ettemme riittävästi ymmärrä itseämme. Tiivistäen voisi sanoa, että jollei tunne itseään, ei tunne mitään kunnolla. Tämä elämä voi olla hyvää: se on eläimen elämää, jossa tehdään sitä mikä viimeksi tuntui hyvältä, vailla takeita siitä, että palkkio toistuu.
Itsetuntemuksella on (ainakin) kaksi vastakohtaa: itsepetos ja itsevälinpitämättömyys (jälkemmäisen sanan jouduin keksimään, koska en ainakaan äkkiseltäni muista entuudestani sanaa, joka tarkoittaisi sitä, mitä tarkoitan). Itsepetos on sitä, että sekoittaa sen, millainen haluaa olla ja millainen on, tai mitä pystyy tekemään ja mitä haluaa tehdä. Itsevälinpitämättömyys on yksinkertaisesti mielenkiinnon puutetta: ei kiinnosta, millainen on.
Itsevälinpitämättömyys on anteeksiannettavaa samaan tapaan kuin kaikki piittaamattomuus: ihmisellä on rajallinen määrä resursseja asioiden tutkimiseen, ja syystä tai toisesta mielenkiinto saattaa kohdistua muuhun. Piittaamattomuudesta ihmistä tarvitsee potkia ulos vain silloin, kun hän ymmärtämättömyyttään uhkaa tehdä tai tekee haittaa itselleen tai muille.
Itsepetos sen sijaan ei ole käsitykseni mukaan luonnollinen tila ollenkaan. Ihmisen luontainen taipumus on ihmetellä ja tutkia kaikkea, myös itseään. Tullessaan yhteisön osaksi ihminen kuitenkin oppii arvoja ja moraalia; olennainen osa näitä opittuja käsityksiä on ihanneminä, käsitys siitä, millainen pitäisi olla. Itsepetos on suojausmekanismi, jolla ihminen taistelee ihanneminän kuristusotetta vastaan. Paras tapa vähentää itsepetosta on realistinen ihanneminä: tekopyhyys on itsepetoksen tärkein syy.
Melkein jokainen iso riita, jonka muistan elämäni ajalta, on liittynyt itsepetokseen. Näitä on kahta tyyppiä: ensinnäkin ne tapaukset, joissa olen syyttänyt itsepetoksesta jotakuta, jonka mielestäni "olisi pitänyt" osata olla rehellinen; toisekseen ne kerrat, kun joku on (ehkä sitä itse tajuamattaan) syyttänyt minua itsepetoksesta ja syytöksessä on ollut sen verran perää, etten ole voinut sitä saman tien nauraa pois. Voitte varmaan arvata, että minulle on aika tärkeää, että olen oivaltanut oikein, mikä minä olen.
Koska aito ilkeys on harvinaista, itsensä pettäminen on yleisimpiä syitä, miksi en pidä jostakusta ihmisestä. Näistä ihmisistä voin myöhemmin oppia pitämään, mutten voi suhtautua heihin täydellä kunnioituksella niin kauan, kuin he eivät ole mielestäni itselleen rehellisiä. Paljon monimutkaisempaa on toimiminen niiden ihmisten kanssa, joiden itsetuntemusta arvostan: jos he minusta näyttävät valuvan itsepetokseen, olen usein yrittänyt, raa'astikin, saada heitä näkemään sen. Tästä seuraa isoja riitoja. Kohteen näkökulmastahan yksinkertaisesti väitän hänestä jotain, mikä ei pidä paikkaansa.
kategoria: sosiaalisuus kategoria: elämäntavat
kuusi: Mistä tiedät että et ole käsityksessäsi itsepetoksen tilassa? Ihmisellä on ehtymätön kyky itsepetokseen, se ei ole poikkeustila.
atehwa: Miksi minun pitäisi tietää, etten petä itseäni? Riidoissa, joista puhun, on kyse yksinkertaisesti siitä, että olemme jonkun kanssa eri mieltä siitä, millainen minä olen tai hän on. Mitä tulee itsepetoksen normaaliuteen: ihmisen harhautuminen omasta tilastaan on rajallista vähän samaan tapaan kuin sanojen vaikutus kokemusmaailmaan on rajallinen.