Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Olen nykyään kovasti sitä mieltä, että ihmisten vapaus ei voi toteutua täydesti muuten kuin tasavertaisuudessa. Tässä yhteydessä tasa-arvo tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kaikilla ihmisillä on samat oikeudet ja velvollisuudet toistensa suhteen: että ihmisten suhteet ovat vastavuoroisia. Epävastavuoroisuus synnyttää helposti tilanteita, joissa toisella osapuolella on ylivalta toiseen, jolloin kyseessä on sosiaalinen hierarkia. Ihmiskunnan kehitystä vapauden suuntaan Paulo Freire kutsuu inhimillistymiseksi.
On vähän vaikeaa selittää, miksi vapaus on suurimmillaan juuri tasavertaisessa yhteisössä. Olen sitä mieltä (freireläisittäin), että epätasa-arvo ihmisten välillä heikentää sekä sorrettujen että sortajien vapauksia. Sorrettujen vapaudenpuute on helpompi nähdä, koska se on henkilökohtaisen vapauden puutetta. Koska sorretut elävät sortajien ylivallan alla, he eivät pysty päättämään omasta elämästään tavalla, joka sallisi heidän suunnitella, tuntea itsensä omiksi yksilöikseen. He kantavat sortajan tahtoa mukanaan, koska heidän täytyy ottaa se huomioon kaikessa, mitä he tekevät. Tämä ajaa myös heidät pelokkaiksi ja turvallisuushakuisiksi, sillä erkaannuttuaan omasta päätösvallastaan he kaipaavat seuraavaksi edes jotain taetta jatkuvuudesta ja ennustettavuudesta. Freiren mielestä oman sorrettuuden (ei vain kovaosaisuuden) tiedostaminen osana suurempaa sorron järjestelmää on avain siihen, että sorrettu alkaa taas ottaa vastuuta itsestään.
Sortajienkin vapaus kärsii, mutta sitä on vaikeampaa nähdä. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että he pitävät aktiivisesti yllä sortojärjestelmää, josta epätasa-arvo aiheutuu. Heillä on mahdollisuus käskeä sorrettujaan, joten voisi olettaa, että heillä on kaikki "sorrettujensa vapaus". Tämä ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa. Sortajat joutuvat pelaamaan pelinsä tietyllä tavalla, jotta sorretut saadaan pysymään aisoissa. Lisäksi käskyvalta ei käsitä kovinkaan paljon. Joku pystyy ehkä pakottamaan minut rakentamaan tietä, mutta kukaan ei pysty pakottamaan minua tuottamaan näitä sanoja -- sillä siihen tarvittaisiin minun mieleni, eikä sortaja voi saada mieltäni käyttöönsä käskemällä. Siellä, missä on selvä sortoasetelma, sorretut sulkevat sortajat ulos kulttuuristaan, missä vain pystyvät. Heidän musiikkinsa, leikkinsä ja tarinansa pidetään yleensä piilossa, poissa sortajien ulottuvilta. Taas kerran, sortaja voi pakottaa soittamaan, mutta ei voi pakottaa soittajaa soittamaan niin kuin tämä soittaisi lapsilleen ja tovereilleen, hymyillen omaa hymyään, osoittaen soitollaan rakkauttaan.
Niin sorretuilta kuin sortajilta puuttuu vapaus oppia toiselta ja iloita toisesta. Silloin, kun toinen toimii seurassasi omana itsenään, pelkäämättä sinun tuomiotasi tai asettamatta sinua tuomiolle, hän opettaa sinua koko ajan. Ajan myötä vertaiset ihmiset oppivat arvostamaan näitä toistensa vapaita käyttäytymistapoja; siihen perustuu oikea ystävyys. Niin kauan kuin sorto jatkuu, ei sorretun ja sortajan välillä voi olla oikeaa ystävyyttä.
Mitä sorto on? Sorto on kaikkein helpoin nähdä silloin, kun se on fyysistä, esimerkiksi kun yksi ihminen (tai kansanosa) pakottaa toisen tekemään työtä puolestaan. Mutta sorrossa ei ole pohjimmiltaan kyse siitä, mitä kenenkin pitää tehdä, vaan vallasta. Siinä, missä ihminen voi pakottaa toisen toimimaan tämän omaa tahtoa vastaan ja myös käyttää tämän tilaisuuden, vaikka tietää, ettei toinen sitä halua, on kyseessä sorto. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei törmää sortoon koko ajan ja päätä pahkaa, mutta tiettyjä sorron linnakkeita on jäljellä, kaikkein tärkeimpänä koulu. Vaikka koululaitos on kehittynyt paljon, siellä on edelleen säännöllisesti tilanteita, joissa lapset yksinkertaisesti pakotetaan -- vaihtelevin keinoin -- käyttäytymään omaa tahtoaan vastaan. Opettaja, joka pakottaa oppilaitaan haastamatta näitä miettimään, mitä oikeudenmukaisuus tilanteessa vaatii, samalla epäinhimillistää itseään ja oppilaitaan. Koulussa opettajat joutuvat mukautumaan käytännön vaatimuksiin, mutta tämä oikeastaan tarkoittaa vain, että he ovat suuremman sortojärjestelmän osasia. Koululaitos, joka edellyttää, että oppilaat pysyvät pienissä karsinoissa, joissa heitä pystyy paimentamaan pakolla, on sortolaitos.
Myöhemmällä iällä ihmiset päätyvät lempeämmän sortojärjestelmän piiriin, työelämän. Vaikka rahatalous tukee tietynlaista ahneutta, se ei ole automaattisesti sortojärjestelmä. Siitä tulee sortojärjestelmä vasta sitten, kun työnantajaosapuoli pyrkii hyötymään työntekijöiden toimeentulohädästä -- esimerkiksi kasvattamalla firman voittoa työntekijöiden palkkojen kustannuksella tietäessään, etteivät työntekijät uskalla vaihtaa työpaikkaa. Kapitalistisessa yhteiskunnassa on myös nähtävissä varsinaista sortajien luokkahenkeä silloin, kun työnantajat yksissä tuumin pyrkivät pitämään työntekijät pelokkaina. Tämä järjestelmä näyttää onneksi olevan murenemaan päin, ensinnäkin, koska monilla aloilla työntekijät ovat tarpeeksi tietoisia siitä, ettei mihin hyvänsä työtarjoukseen pidä suostua, ja toisekseen, koska välijohtoportaan lojaliteetti ylempiään kohtaan on koko ajan vähentynyt (hyvä johtaja on alaistensa palvelija). Molemmat ovat merkkejä siitä, kuinka (luokka)tietoisuus nostaa sortojärjestelmän osat itsenäiseen, yksilölliseen miettimiseen.
Sortoon tottuneet kantavat sorron jälkiä mukanaan: sortajat umpimielisyyttä, pelkoa ja välinpitämättömyyttä, sorretut sortajan tahtoa, pelkoa ja turvallisuudenkaipuuta. Siksi sorron lopettaminen on pitkä ja kivulias prosessi. Freire uskoo, että sorrettujen tehtävä on nousta vaatimaan tasa-arvoa, koska sortajat eivät kykene näkemään asemansa huonoutta. Olen tästä eri mieltä: minusta sorrettujen ja sortajien välisen kuilun on tuhouduttava pikku hiljaa ja yhteistyöllä. Mutta miten voi tehdä yhteistyötä sellaisen kanssa, jonka vastustaja on? Tämä on vaikea kysymys. Freire nostaa esiin tyypillisen ilmiön, jossa sorrettu, vapauduttuaan toisen vallasta, ryhtyy itse puolestaan sortajaksi. Tämä johtuu siitä, että hän kantaa sorron muistoa mukanaan ja ainoa elämä, jota hän on oppinut ihailemaan, on sortajan elämä.
Mutta vapauden toteutumiseksi sorron on jäätävä historiaan. Siksi vallankäytöstä tulee pidättäytyä aina, kun pystyy. Sekä sorrettujen että sortajien on pyrittävä vaatimuksissaan aina kohti oikeudenmukaisuutta. Sortajat pystyvät tekemään tämän luopumalla hitaasti erioikeuksistaan. Esimerkistä käyvät ruumiillisen rankaisun kieltäminen ja äänioikeuden antaminen uusille kansanosille. Sorrettujen taas täytyy järjestäytyä (jotteivät sortajat tuuditu uneen, jossa eivät tajua tekevänsä mitään pahaa), vaatia uudistuksia, ja arvioida omasta puolestaan, ovatko uudistukset oikeudenmukaisia. Jos järjestelmä kehittyy epäoikeudenmukaiseen suuntaan, siihen on puututtava tiukasti.
Avainasemassa vapautumiseen on oman vallankäytön tiedostaminen. On suuri houkutus kohdella alivertaisena ihmistä, jota ei osaa kunnioittaa. Ihmisten kanssa on kuitenkin puhuttava, jotta voi varmistua siitä, että oma vaatimus on oikeutettu. Jos käyttää toiseen valtaa ilman oikeutta, on vain pitkän, pitkän epäoikeudenmukaisuusperinteen laottu uusintaja.