Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Varoitus: tämä sivu on vähän epätoivoinen yritys selittää lyhyesti todella pitkä aihe. Monet asiat tällä sivulla ovat yksinkertaistettuja ja joskus hätäisesti selitettyjä. Sivu on olemassa, jotta toisella tavalla ajattelevat ihmiset pystyisivät ymmärtämään, mistä tämä ajattelutapa kumpuaa.
Miksi ihmeessä suuryrityksiä pitäisi vastustaa? Valitettavan usein tähän eivät osaa vastata juuri ne ihmiset, jotka ovat samaa mieltä siitä, että suuryrityksiä pitää vastustaa. Itse olen kokenut aika pienestä alkaen (7-vuotiaasta?) raivoa, kun olen nähnyt vihaamani tuotemerkin julisteen kulmassa, törmännyt harhaanjohtavaan ja/tai piittaamattomaan elämänasenteeseen vetoavaan mainokseen, tai nähnyt kaupallisten intressien muuttavan kulttuuritapahtumia epämääräiseksi, särmättömäksi purkaksi. Olen hämmästyneenä katsellut vanhoja kuvia Helsingin keskustasta, ajalta ennen kuin lähes kaikki tila uhrattiin liikenteelle ja yritysten toimitiloille. Olen hämmästellyt kavereitteni vaatemerkkitietoisuutta ja tuntenut merkkitietoisuuden kylmien käsien puristuvan kurkkuni ympärille ollessani itse mukana käymässä uskonsotaa IBM-yhteensopivien ja Macintosh-tietokoneiden välillä. Mutta en ole välttämättä koskaan tosissani miettinyt, mitä vikaa suuryrityksissä on.
Mistä nousee se viha, jota tunnen suuryrityksiä kohtaan? Onko kyseessä vain jokin satunnainen opittu asenne, vai onko vihaan jokin kunnon syy? Yritän pohtia tätä ja samalla tuoda esiin, että vihaan ja vastustukseen todella on syytä.
Suuryritykset pystyvät haittaamaan ja haittaavat yksilöiden elämää monin eri tavoin. Jotkin näistä uhkista ja ongelmista saattavat tuntua kaukaisilta, mutta niillä on valtavat seurannaisvaikutukset yhteiskunnassa, vähän samaan tapaan kuin vaalien poistamisella olisi valtavat seurannaisvaikutukset valtiomme toimintaan. Tärkeitä tapoja, joilla suuryritykset uhkaavat yhteiskunnan toimivuutta ja ihmisten hyvinvointia, ovat:
Tarkastelkaamme näitä tarkemmin.
Esimerkkejä yritysten konkreettisesta oman edun ajamisesta ei tarvitse kauan etsiä, vaikka yritysten intressissä on kaikin tavoin piilottaa tällainen toiminta julkisuuskuvansa takia. Perinteinen esimerkki on yrityksen toimipisteen tai konttorin ajaminen kaikin keinoin alueelle, joka on arvokas jostain muustakin syystä tai esimerkiksi kaavoitettu muuhun käyttöön. Yritysten väsymättömyyden ja julkisen kontrollin heikkouden vuoksi (eihän kukaan ehdi seuraamaan ja vastustamaan kaikkia yritysten edesottamuksia) monet näistä projekteista onnistuvat ennemmin tai myöhemmin. Helsingissä tyypillisiä esimerkkejä ovat Sanomatalo sekä Töölönlahden kaavassa radanvarteen kuin varkain ilmestyneet toimistotalot sillä välin, kun julkisuudessa kiisteltiin makasiineista. Mutta jos mennään Helsingistä kauemmaksi, yritysten suhteellinen valta kasvaa vielä merkittävämmäksi: Suomessa näyttävät olevan harvassa kunnat, joiden johto ei olisi valmis tekemään lehmänkauppoja suuryritysketjun kanssa kunnan taloudellisen tai peräti henkilökohtaisen edun vuoksi. Vähän yleisemmällä tasolla voidaan nostaa esiin Nokia, joka tosissaan katsoo voivansa kiristää Suomen valtiota alentamaan tuloverotustaan (tai kiristi poliitikkoja hyväksymään urkintalain). Nokian tapauksessa puheet ulkomaille pakenemisesta on tosin otettava leppeästi, koska sen pääomasta kohtalainen osa on yhä sen työntekijöiden tietotaitoa (ja työntekijöitä on helppoa vaihtaa mutta vaikeaa siirtää).
Yritysten pyrkimykset vaikuttaa ihmisten ajatteluun lähtevät tietysti liikkeelle yritysten luonnollisesta intressistä parantaa omaa kuvaansa kuluttajien silmissä. Tämä kattaa kaiken lähtien ihan tavallisesta mainonnasta -- vaikka tavallinenkin mainonta on kaikkea muuta kuin harmitonta, lisää aiheesta tuonnempana -- yritysten vaatimuksiin niiden lehtien sisällön suhteen, joissa heidän mainoksiaan julkaistaan sekä siihen, kuinka yritysten makuun, tai tuotteeseen, sopiva kulttuuri- ja tiedetoiminta saa helpoiten sponsorirahaa ja tällä tavoin muu toiminta on vaikeuksissa epäsuorasti sen vuoksi, ettei satu miellyttämään mitään yritystä. Tällä tavoin kulttuuri- ja tiedehankkeiden riippuvuus sponsoreista karsii yritysten ideologiaan sopimattomia hankkeita pois. On myös tapauksia, joissa taloudelliset entiteetit käyttävät valtaansa vaikuttaakseen ihmisten ajatteluun ei-taloudellisin motiivein: esimerkiksi Helsingin Sanomat vähättelee ellei suorastaan vaikene kuoliaaksi Helsingissä järjestettyjä mielenosoituksia, vaikka niistä raportoiminen todennäköisesti olisikin hyväksi lehden myynnille. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin ihmisten ajatteluun kohdistuvasta haitasta vain pienenpieni, vaikkakin tärkeä, osa.
Se, että suuryritykset polkevat työntekijöiden oikeuksia kolmannen maailman maissa, on toki hyvin tunnettu asia. Tämän voi jättää huomiotta vain esimerkiksi sellaisista syistä, ettei tunne kykenevänsä uhraamaan aikaa firmojen "eettisyysrankingille" tai ettei näe mitään todellista vaihtoehtoa kusipääfirmojen tuotteiden ostamiselle. Minun ehdotukseni tässä on se, että vastustetaan kaikkia suuryrityksiä eikä vain niitä, jotka on onnistuneesti osoitettu kusipäiksi. Tästä vaihtoehdosta lisää osiossa "mistä suuryrityksen tunnistaa". Olen myös sitä mieltä, että yritysten törkeä käytös kolmannen maailman maissa ei ole vain kuluttajavalistusasia, vaan todellinen, ylikansallinen ongelma, johon on myös puututtava ylikansallisella poliittisella tasolla. Tämä tarkoittaa, ei vain tiettyjen perusoikeuksien vaatimista työläisille maailmanlaajuisesti ja eri valtioiden toimien seuraamista, vaan myös sitä, että erilaisten suuryritysten itsensä olisi jatkuvasti todistettava, etteivät ne toimi epäeettisesti eivätkä hyödynnä epäeettistä toimintaa missään päin maailmaa.
Yritysten pyrkimyksiin nujertaa kilpailijansa haluan pureutua tarkemmin. Se jakautuu kahteen jotakuinkin yhtä tärkeään osa-alueeseen, jotka samalla suunnilleen nimittävät, missä menee liberalismin ja kapitalismin raja.
Ensinnäkin haluan huomauttaa, että yritysten kilpailijoita eivät ole vain toiset yritykset. Myös potentiaaliset samalle alalle perustettavat yritykset ovat kilpailijoita: niinpä etabloituneille yrityksille on kannattavaa vaikeuttaa liiketoiminnan aloittamista. Yksilöt ja yhteisöt, jotka järjestävät ihmisille muuta tekemistä kuin ostamista, ovat myös kilpailijoita. Valtio on myös monessa asiassa, kuten peruspalveluiden tuottamisessa, samalla rintamalla yritysten kanssa, joten periaatteessa yritysten on kannattavaa pyrkiä minimoimaan valtion oikeudet tarjota palveluita. Riippuu yrityksestä, kuinka vakavissaan tällaiset kilpailijat otetaan.
Hyvässä kilpailussa kilpailijat kilpailevat hyvällä: matalalla hinnalla, ystävällisyydellä, korkealla laadulla, hyvillä tukipalveluilla. Tällaisellakin kilpailulla on jonkin verran taipumusta suosia esimerkiksi hintaa eettisyyden tms. kustannuksella, koska suurin osa kuluttajista ei jaksa miettiä monimutkaisia kriteereitä parhaan tuotteen valitsemiseen vaan ostaa jollain mahdollisimman yksinkertaisella säännöllä, esim. läheltä tai halpaa. Mutta tällainen kilpailu on niin edullista kuluttajalle ja niin epäedullista yrityksille, ettei sitä tosissaan esiinny kuin satunnaisesti, kuten tällä hetkellä kännykkä- ja laajakaistaliittymissä. Lisäksi on huonoa kilpailua, jonka keinot ovat niin moninaiset, ettei niitä pysty luettelemaankaan: kilpailevan yrityksen ostaminen ja sen toiminnan alasajo (yritysfuusiossa yleensä paremmin palvelleen yrityksen asiakkaat saavat huomata palvelunsa hävinneen), polkumyynti suuremman pääoman turvin, omien järjestelmien sulkeminen epäyhteensopivuuksilla kilpailijoiden kehitystyön haittaamiseksi (esimerkkejä Microsoftin verkkoprotokollat, kännykkäjättien "standarditaistelu" ja Suomessa myytävien kamiinoiden hormikoko), tuotantoyritysten sopimukset jakeluyritysten kanssa kilpailijoiden sulkemiseksi pois markkinoilta, monopoliaseman väärinkäyttö, kartellit, ...
Periaatteessa näistä ongelmista pystyy välttymään sopivalla yhteiskunnallisella tarkkailulla, pitämällä huolen omista kulutusvalinnoistaan ja käyttämällä omissa projekteissaan yritysmuotoja, jotka ovat suhteellisen immuuneja nurkanvaltaukselle (kuten osuuskuntaa). Tämä vaatii jatkuvaa silmälläpitoa, mutta on laskettavissa talousjärjestelmämme tuomiin hyötyihin nähden siedettäväksi haitaksi.
Yksityisyrittäjyyteen perustuvan talousjärjestelmän ihanne on, että se sallii jokaisen yrityksen (ja yksilön, yrityksen perustamisen kautta) huolehtia toimeentulostaan parhaaksi katsomallaan tavalla (lakien puitteissa). Tällainen lähtökohtainen vapaus, joka on omiaan lisäämään kulttuurin kehitystä, ihmisten aktiivisuutta ja elämästä piittaamista, on yhteiskunnassamme lähes itsestäänselvyys (katso myös individualismi, yksityisyyden houkutus). Niin itsestäänselvyys, etteivät monet tajua, että senkin voi menettää. Todennäköisesti tärkein potentiaalinen uhka tälle ovat patentit -- kaikki patentit pitäisi kieltää. Muitakin uhkia on. Yksi näistä on yritysten tunkeutuminen sellaisiin organisaatioihin kuten päiväkoteihin ja kouluihin, joiden käyttäjät eivät voi valita, ovatko siellä vai eivät. Mainonnalta on myös yhä vaikeampaa välttyä, eikä ole sanottua, että se ikuisesti pysyy senkään vertaa passiivisena kuin se nyt on. Suuryrityksillä on myös intressiä korvata yhteiskunnallisia instansseja, ja yksilöiden riippumattomuus on vähissä, jos esimerkiksi vesijohtoveden kulku tai kaupungin hallinto on yrityksen käsissä (tästä on esimerkkejä esim. Yhdysvalloissa).
Ongelma ei siis ole yrittäjyydessä sinänsä: voihan yrittäjä olla kuinka periaatteellinen ja hyväntahtoinen tahansa. Esimerkiksi avustusjärjestön, vaikkapa punaisen ristin, muuttaminen liikeyritykseksi ei tietenkään automaattisesti tee siitä "pahaa". Samoin yksittäishenkilön kanssa on aivan yhtä hyvä olla tekemisissä, vaikka hän toimisikin toiminimen alla. Mutta kun yrityksen koko kasvaa, sen valta kasvaa myös, sen kyky ilkeisiin temppuihin paranee, ja valtavan potentiaalin kerääminen yhteen paikkaan, jolla ei ole välttämättä minkäänlaista sisäistä valvontaa (tämähän on yrityksen valinnasta kiinni) on aina vaarallista. Tavallaan yritykset toimintatapavapaudellaan varmistavat, ettei maailma vaivu siihen harmaaseen massaan, johon demokratia meidät vie; kansallisvaltiot vain asettavat lait, jotka estävät yrityksiä tekemästä kaikkein törkeimpiä asioita; mutta tasapaino on herkkä, sillä yrityksille on kannattavaa rimpuilla tästä verkosta irti, ja mitä isompi yritys on, sitä helpommaksi tulee välttää poliittista ja yhteiskunnallista valvontaa.
Mikä yritys sitten on "suuri"? Tähän on tietysti vaikea vastata. Itse asiassa suuryrityksiä on kahdenlaisia: tuotantoyrityksiä ja markkinointiyrityksiä. Tuotantosuuryritykset ovat yrityksiä, jotka eivät ole yleisön laajassa tietoisuudessa, mutta joilla on suuri markkinaosuus omalla alallaan tai paljon työntekijöitä, joiden toimeentulo riippuu yrityksestä. Markkinointisuuryritykset ovat niiden tuotemerkkien ylläpitäjiä, jotka tunnetaan ympäri maata -- ja nykyään on paljon paljon yrityksiä, joiden tuotemerkit tunnetaan ympäri maapalloa.
Tuotantoyrityksiin pätee hyvin perinteinen marxilainen teoria ja niiden edesottamukset uskoakseni pidetään aisoissa työntekijäpuolen järjestäytymisellä sekä siihen liittyvällä yhteiskunnallisella kontrollilla. Uutta tässä on vain se, miten työn tekijät ja työn kuluttajat ovat niin kaukana ja niin tietämättömiä toisistaan, että kuluttajien on mahdollista olla piittaamatta tuotantolaitosten epäkohdista; uutta on samoin globaali kilpailu, joka ajaa köyhät maat ajamaan yrittäjien etua kansalaistensa etujen sijaan. Markkinointisuuryritykset taas ovat ongelmallisia, koska niiden menestys perustuu puhtaasti ihmisten manipulointiin.
Olen kokenut mainokset hyvin ongelmallisiksi pienestä pitäen. Ainoa, missä mainos saattaa ajaa kuluttajan etua, on tiedon antaminen: ilman mainosta kuluttaja ei olisi ehkä tiennyt jonkin mahdollisuuden olemassaolosta. Kaikki muu mainosten mahdollinen vaikutus on kuluttajien etujen vastaista. Mietipä sitä.
(Elakimin kommentti lopussa.)
Erityisen ärtynyt olen mainoksista nykyään, kun Helsingissä vedetään varsin tiukkaa linjaa kaikenlaisten tapahtumailmoitusten, muiden julisteiden, maalausten, bommausten, graffitien ja ylipäänsä minkä tahansa maksamattoman itseilmauksen suhteen. On aivan, kuin yleisesti hyväksyttäisiin, että vain ne saavat töhriä kaupunkia, joilla on varaa maksaa siitä. Ovatko kaupalliset töhryt jotenkin "vaarattomampia" kuin ihmisten ihka itse omista tarkoitusperistään tekemät? Eivätkä ihmiset varsinaisesti pysty puolustautumaan mainoksia vastaan. Toki, tarpeeksi valituksia keräävät mainokset viedään pois ihmisiä ärsyttämästä. Mutta pikku hiljaa ihmiset tottuvat aina vain enemmän silmille hyppiviin mainoksiin, mainonnan ala kasvaa, ja ihmisten rauhallisen ajattelun ala pienenee.
Vähin, mitä voi tehdä, on ryhtyä aktiiviseen keskusteluun mainosten kanssa. Jos mainos ärsyttää sinua, revi se ohimennessäsi. Jos mainoksella vedotaan ihmisten ahneuteen (Forum?) tai pelkoon (kuukautissidemainokset tulevat mieleen), lisää siihen huomautus aiheesta. Okei, mainos korvautuu ehkä uudella jossain vaiheessa, mutta jo ryhtyminen toimijaksi tuntuu hyvältä. Sitä paitsi, jos mainosten muutteleminen / poistaminen leviää tarpeeksi laajalle, se antaa ihmisille myös yhden kanavan keskustella yritysten kanssa. Voisi olla syytä suunnetella keinoja mainosten massasabotointiin.
Epäilyttäviä keinoja käyttävien yritysten perimmäisenä tarkoituksena on melkein aina raha. Tämä antaa ihmisille loistavan keinon leikitellä tulella lisäämättä yrityksen valtaa: mistään mielikuvasta, joka saadaan ujutetuksi päähäsi, tai mistään merkki- tai muotiorjuudesta ei voi olla hyötyä yritykselle, jos et käytä siihen rahaa. Voit olla rauhassa Pokémon-fani (minä olen), jos et osta kalliilla keräilykortteja ja julisteita tai muutakaan Pokémon-krääsää. Jos Niken logo vetoaa sinuun (minuun ei), voit piirtää sen vaatteisiin vaikka itse. Äärimmäisyyteen vietynä tämä johtaa nyrkkisääntöön, ettei pidä ostaa mitään, mitä on nähnyt mainostetun -- mainoksenhan maksaa mainostetun tuotteen ostaja. En väitä, että tähän tosissaan pitäisi ryhtyä, mutta se on itse asiassa aika helppoa. Kokeile joskus!
Kirjoitin aiheesta muuten jonkinlaisen kirjoituksen jo teininä: sen nimi on muita syitä olla tulematta toimeen :)
Ehkä kohta alkaa olla ohi se vaihe, jolloin kaikki valittelevat, miten vaikeaa on olla tiedostava kuluttaja, tai ehkä ei. Vaikka uskon, että pohjimmiltaan maailmanparannuksen vastustaminen tyylisyistä on vain ohimenevä trendi-ilmiö, ei voi jättää ottamatta huomioon tämän asenteen olennaisia teesejä:
Kahteen ensimmäiseen kohtaan näistä tämä artikkeli antaa toivottavasti hyviä vastauksia. Ensimmäiseen haluaisin huomauttaa vielä, että merkkituotteet eivät ole vain kalliita, vaan yleensä paskaa muutenkin, eikä niiden ostaminen ole yleensä yhtään sen helpompaa kuin minkään muunkaan. Ainoa syy ostaa niitä on niiden kuvitteellinen "merkitys".
Kolmanteen haluan sanoa, että lähes jokainen ihminen, jonka olen tavannut, on omalla tavallaan maailmanparantaja. Melkein jokaisella on näkemys siitä, mikä on hyvää elämää, mikä on olennaista ja mihin ihmisellä on oikeus. Mikä se sitten on, siitä ihmiset ovat eri mieltä, mutta on turha hurskastella, ettei ole maailmanparantaja. Ja koko ajan maailmaa parannetaan. Mutta keskustelu on tärkeää, sillä yhteiskunta on monimutkainen järjestelmä, jonka on mahdollista mennä tosi pahaan suuntaan monesta syystä: sodasta, vallan keskittymisestä yhdelle taholle, ihmisten tylsistymisestä, sellaisesta. (Tästä aiheesta muuten lisää turvallisuus-sivulla.)
Voisin muuten huomauttaa, että itse asiassa ihmiset, jotka kuluttavat vailla tunnontuskia, ovat saavuttaneet jotain tärkeää -- vapauden syyllisyydestä, jota voi kutsua nimellä tavara-ahdistus. Mutta tämä saavutus henkisessä hyvinvoinnissa on saatu kolmannen maailman ihmisten ruumiillisen hyvinvoinnin kustannuksella, joten on syntynyt vain typerä yli-ihminen. Niille ihmisille, jotka länsimaisen kulutuksen ruumiillisella työllään tekevät mahdolliseksi, ei merkkituotteiden käyttö tai käyttämättömyys ole mikään identiteettikysymys eikä heillä ole hajuakaan tyylistä. Heille tärkeintä on hengissä selviäminen, joka käy yhä vaikeammaksi kehittyvien valtioiden kilpaillessa ulkomaisista sijoittajista työvoiman halpuudella.
Elakim: Ihmettelen. Epäilemättä kaikki muu mainosten aiottu mahdollinen vaikutus on kuluttajien etujen vastaista, mutta kaikki? Esimerkiksi mainoksesta saatavat miellyttävät assosiaatiot eivät minusta ole välttämättä etujeni vastaisia, jos enimmäkseni kuitenkin kuittaan mainoksen olankohautuksella.
atehwa: Vaikea sanoa. Olisivatko mainokset kuin luonnonilmiöt, joita voi katsella huvikseen? Kuitenkin luonto on ihmisen perusoikeus, kun taas mainokset ovat yritysten tarjoama "palvelu". Jos ihmisten esteettisen tms. nautinnon tuottaminen siirtyy ilmaisen harteilta maksetun harteille, ihmiset vieraantuvat luonnostaan... on vain ajan kysymys, milloin tuon miellyttävän assosiaation aiheuttaminen nimenomaan on mainoksen tarkoitus. Ja kuitenkin ennen sitä nautintosi on yritysten siivellä elämistä ja puhdasta lisäarvoa sinulle.
Ehkä minun pitäisi muuttaa tuota, mutten oikein tiedä, miten sen muotoilisin. Mietin vähän. (Tämähän on muutenkin suu vaahdossa kirjoitettu, tähän eivät päde normaalit laatuvaatimukset.)
kategoria: politiikka kategoria: elämäntavat
Pikalinkit: