Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(nettipäiväkirja 08.01.2016) Tulin puhuneeksi lounaalla -- pitkästä aikaa! -- siitä, millainen maailmankuva on hyvä, millaiset uskonnot ovat hyödyllisiä tai haitallisia ja millaisena kokee minkäkin ideologisen tai filosofisen ryhmän jäsenet. Tuli melkein sellainen olo, että vau, nuoruus tulee takaisin. Mutta asiaan.
Keskustelukumppanini (nimeltään Ossi V.) puhui ennen kaikkea toisaalta kristinuskon ja toisaalta tiedeuskon (tiedeuskovainen) puutteista ja haitallisuuksista. Tämä on tietysti minulle aika tuttua, minulla on oma kanta kristittyjen ja ateistien suhteen... Kun Ossi selitti, miksi intialainen filosofia on häntä lähellä, aloin ajatella omien näkemysteni perusteita ja miksi olen kiinnostunut juuri siitä, mistä olen.
Miksi oikeastaan maailmankatsomukseni sisältää juuri niitä asioita, joita se sisältää, miksi ei joitain muita? Minulla on tunne, että lähes mitä tahansa voi kutsua maailmankatsomukseksi, ja sen fokus on niin vapaasti valittavissa, että koko nettipäiväkirjani on maailmankatsomukseni selitystä. Maailmankatsomukseen kuuluvat ihan yhtä lailla pohdintani siitä, onko Suomi-kuva maailmalla muuttunut, mielipiteeni poikkeusten käyttämisestä ja vaikkapa tämä lista, mitä minä olen.
Olen vanhastaan ajatellut, että uskonnon pohja on usko, siis se, mitä ei lähde kyseenalaistamaan. Joku ei kyseenalaista luomiskertomusta, toinen ei kyseenalaista laskutoimituksia, ja kolmas ei kyseenalaista sitä, että kaikki kannattaa kyseenalaistaa. Tällä tavoin kaikilla on jokin uskonto, vaikkakin hetkellinen, kun käsitykset muuttuvat ja ennen itsestään selvät asiat tulevat arvioiduiksi uudelleen. Mutta uskonnossa on toinenkin puoli (vähintään), nimittäin tunne siitä, mikä on merkityksellistä. Uskonnollinen elämys ei voi syntyä vain siitä, että uskoo, että nyt tämä-ja-tämä oppirakennelma pitää paikkansa tai että on ymmärtänyt jotain. Pitää olla myös tunne siitä, että tämä on tärkeää ja olennaista ja vaikuttaa kaikkeen. Ja sepä juuri onkin uskonnon ydin.
Ja nyt kun mietin, oikeastaan minun maailmankatsomukseni on elänyt siinä suhteessa paljon enemmän kuin sen kannalta, mikä on sen väitteellinen fundamentti. Pienenä rakastin tarinoita ja ne tuntuivat minusta tärkeiltä (katso minä ja olennot). Vähän isompana olin erityisen kiinnostunut siitä, mikä on yksilön ja maailman välinen suhde, mistä yksilöys muodostuu ja mikä on tietoisuuden paikka ja toimintatapa. Vielä isompana minua kiinnostivat esimerkiksi hyväksyntä, biseksuaalisuus ja se, mitä voi kokea. Vielä isompana olin kiinnostunut paradokseista, metateorioista, logiikan rajoista ja siitä, mikä on maailman rakenne. Ja nykyään fokukseni taas on siirtynyt joukkojen toimintaan ja sellaisiin systeemisiin asioihin kuin mitä resurssien vähyys aiheuttaa silloinkin, kun kukaan ei varsinaisesti siihen pyri (katso talousteoriahahmotelma).
Monet näistä asioista ovat olleet -- saattavatpa edelleenkin olla -- jotakuinkin uskonnollisen elämyksellisiä. Ne antavat minulle tunteen, että tämä on merkityksellistä ja tärkeää ja että tämä on todella pakko ymmärtää, jotta voisi ymmärtää maailmaa jotenkin syvästi. Ihan vähän aikaa sitten unelmoin siitä, että voisi kirjoittaa jonkinlaisen ohjeen siitä, millaisia lähes kaikki ihmiset ovat, kulttuurista ja ympäristöstä riippumatta. Teoria, hyvyys, kieli joka sen kantaa: Näihin asioihin minulla liittyy uskonnollinen kokemus.
Mutta olisinkohan kuitenkin jotenkin maallistunut? Enkö aiempaa harvemmin puhu tai kirjoita asioista, joilla on minulle todella merkitystä? Rakastan hirmuisesti miettiä vaikkapa sitä, miten Javascriptissä pystyy toteuttamaan kunnolla enkapsuloidut oliot käyttämättä yhtäkään new- tai this-sanaa, mutta ei siitä nyt sentään uskonnollista kokemusta tule. Lautapelit tyydyttävät uteliaisuuttani virittämällä maailman tutkittavaksi, sääntöjen maailman, jossa on vaikeaa arvata, mihin mikin polku vie. Mutta koenko suuruutta, onko esteettinen elämys, kun totean, että Dominionissa oikeasti kappeli-korttia kannattaa yleensä käyttää, kunnes pakka on noin viiden kortin suuruinen? Ei nyt sentään. Puuhastelen jotenkin pienempien asioiden parissa kuin ennen.
Onneksi joskus tulee pilkahdus siitä, että suuria asioita on olemassa. Jos vaikka en voi olla purskahtamatta itkuun, kun lapseni seuraavan kerran kirjoittaa toimivan ohjelman?