Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
On ihan mahdotonta muistaa, milloin törmäsin taruolentoihin ensimmäisen kerran. Lapsena kaikki todellisuus oli vain yhtä; vasta vanhempana oppi tekemään eron taruolentojen ja muiden välille. Lapsuuden havaintoja on vaikea muistaa muutenkin, ja ne ovat omituisia, koska ne on kirjoitettu mieleen toisenlaisella havaintojen kielellä kuin mitä puhun nykyään.
En ole kovin varma yhdestäkään tapaamisestamme. Kun leikin lapsena rannalla, siellä oli joitakuita. Minusta he näyttivät sammalelta, mutta en muista tarkalleen heidän ulkomuotoaan. Pikemminkin minulla on tunne siitä, että seurassani oli aina joku. Muistan myös, että kerran he menivät piiloon vanhempieni tullessa katsomaan, kuinka pärjäilin. En ymmärtänyt, että he lähtivät karkuun vanhempiani eivätkä minua; pelkäsin, etteivät he tulisi takaisin. Mutta he tulivat. Minä en ollut kovin hyvä uimaan, mutten koskaan pelännyt vettä. Rantaystäväni kulkivat vedessä ja tekivät siitä tuttua ja turvallista. Luulen, että tajusin veden mahdollisesti pelottavaksi vasta, kun ensimmäistä kertaa olin uimassa ilman ystäviäni.
Minä nukuin lapsena paljon, ja uneni olivat lähempänä maailmaa kuin nykyään. Muutaman otuksen tapasin ensimmäiseksi unessa ja vasta sitten hereillä. Yhden heistä muistan oikein hyvin. Se oli jonkinlainen suuri koppakuoriainen, osapuilleen minua lantioon saakka. En tiedä, minkä ikäinen olin silloin, joten on vaikea sanoa, minkä kokoisesta otuksesta oikeastaan oli kysymys. Se oli tavaroiden tuoja. Aina, kun se ilmaantui, se joko antoi tai jätti jälkeensä jotain, mistä myöhemmin oli hyötyä tai hupia. Useimmiten kyseessä oli tavallisen näköisiä keppejä tai kiviä, joilla pystyi kuitenkin löytämään reittejä metsässä tai polttamaan merkin kallioon. Vanhemmistani oli söpöä, että keräilin tällaista metsästä, eivätkä he puuttuneet tavaroihini.
Todennäköisesti olen myös ollut lapsena useampi ihminen, koska minulla on monta unta erilaisista perheistä, joissa olen elänyt. Paikoista en ole ihan varma, mutta olen ollut kiinalainen tyttö, poika Pohjois-Afrikassa ja vetehinen Atlantilla. Minulla oli myös jonkinlainen elämä metsässä puussa, jonka sumuisesta tietoisuudesta en osaa sanoa varmasti, mikä olin, mutta veikkaisin oravaa. Outoa kyllä, mikään taruolennoista ei tuntenut minua kaikkina näinä ihmisinä. (Oletan, että ne olisivat kyllä päässeet unieni kautta paikasta toiseen.)
Mitään näistä olomuodoista tai ystävistä en ole oikeastaan menettänyt, paitsi tietysti ne, joita en muista. Kaikkia tuttaviani en haluakaan muistaa. Pimeydessä esimerkiksi oli sekä pelottavia että rauhoittavia otuksia. Luulen, että ihmiset, jotka pelkäävät pimeää, huomaavat vain ne pelottavat. Mutta jokaista pelottavaa otusta kohden on olemassa kymmenen pientä, surkeaa ja varovaista otusta, jotka haluavat mennä piiloon mutta ovat oikein ystävällisiä, jos huomaavat sinut ystävälliseksi. Ja ahtaissa paikoissa elää otuksia, jotka pelkäävät avaraa maailmaa, mutta rakastavat kuulla juttuja siitä... Herttoniemen kiipeilykallioilla on halkeamia, joiden piilossa kulkee suunnilleen vaaksani korkuisia pikku ukkeleita. Nämä halkeamat elivät jonkin verran, kun olin pieni: eräs kaverini oli ryöminyt halkeamasta, jota ei seuraavana päivänä enää ollut. Muistan myös erään vinon nousun, jonka rakenne muuttui lapsuuteni aikana.
Luulen, että syy siihen, miksi tapasin niin paljon taruolentoja lapsena, oli se, että kuljin ihan jatkuvasti syrjäisissä, mukavissa, piiloisissa paikoissa. Samasta syystä löydän nykyään aika paljon asunnottomien piilopaikkoja. Erityisen paljon kuljin metsissä ala-asteaikoina, mutta varhaismurrosiän seksuaalisissa myrskyissä kuljin myös usein metsässä.
Seksuaalisuus antoi oikeastaan tavan ymmärtää pelottavia olentoja. Toivoin pimeinä öinä, että kimppuuni kävisi jokin niistä, joita aikaisemmin olin pelännyt. Osa olennoista ei ollut suorastaan hyökkääviä, vaan kieroja, tai oikeastaan vastuuttomia pelottavalla tavalla. Tiesin esimerkiksi, että tietyt paikkaan sidotut henget (yleensä puunhenkiä tai kallionhenkiä) söivät toisinaan omia lapsiaan epähuomiossa. Heistä suurin osa oli naispuolisia ja he hankkivat lapsia kyllä sellaista vauhtia, ettei muutama syöty tainnut tuntua missään. Nämä henget olivat usein päiväunieni kohteena, koska miespulansa vuoksi he etsivät ihmisiä seksikumppaneikseen. He saattoivat satuttaa innostuessaan, mutta minä olin vahva nuori mies enkä pelännyt.
Kukkaniityillä taas asusteli toisenlaisia otuksia. He lähtivät aina karkuun, jos heitä yritti tavoittaa, mutta jos esimerkiksi nukahti niitylle, he saattoivat uteliaisuuttaan hiippailla luokse ja vaikka kutittaa heinällä. He eivät yleensä käyttäneet vaatteita, ja kun käyttivät, ne olivat jotain olemattomia lehdistä tai levästä tehtyjä huituloita. Pelkkä heidän näkemisensä sai vereni virtaamaan nopeammin. Heillä oli yleensä hyvin pehmeä iho ja heidän piirteissään oli aina jotain epäihmismäistä. Taisin menettää poikuuteni yhdelle näistä otuksista, vaikkei sitä lasketakaan... joskus mietin, onko minulla ehkä lapsia näistä liitoista. Olen kuullut hurjia tarinoita siitä, kuinka keijujen ja ihmisten lapset ovat joskus vähämielisiä, joskus uskomattoman voimakkaita.
Osa taruolennoista kesyyntyi helposti. Kuljin joskus pitkiä matkoja erään pienikokoista härkää muistuttavan otuksen kanssa. Näistä mukana hengaavista olennoista oli melkein aina jotain hyötyä: ne näyttivät tietä, jos oli vähällä mennä väärään suuntaan, valmistelivat lepopaikkoja, ja toimivat jonkinlaisena merkkinä muille olennoille, että minuun saattoi luottaa. Jotkut niistä saattoivat olla liiankin leikkisiä, kuten eräs kettua muistuttava otus. Luulen, että ylipäänsä niiden luonteessa oli usein jotain älyllisempää kuin tavallisilla eläimillä ja sen takia hierarkkista asetelmaa kuin isännän ja palvelijan välille ei syntynyt niin helposti. Jotkut metsänolennot yrittivät selvästi kesyttää minua, kuten eräs kallionhenki, joka kävi luonani kotonanikin muutaman kerran: tunsin hengen läsnäolon unissani ja heräsin siihen, että se makasi vieressäni.
Varmaan tärkein kosketukseni taruolentoihin oli se vaihe, kun elin vähän aikaa kokonaan niiden luona. Matkustin pitkin maailmaa ja törmäsin Jugoslaviassa (tämä oli ennen Jugoslavian hajoamista) isoon luolastoon, jossa eli huomattavan ihmismäisiä otuksia. He olivat minua vain rintaan asti korkeita ja kulkivat koko ajan toimittamassa jotain. Osa heistä halusi opettaa minua. En muista, mistä kaikesta keskustelin heidän kanssaan, mutta he opettivat minua uneksimaan muuttamatta maailmaa. Ilmeisesti unistani oli heille jotain iloa, sillä he yrittivät saada minut nukkumaan niin usein kuin mahdollista.
Nykyään törmäyksiäni taruolentoihin rajoittaa lähinnä ajan puute. Minun pitää huolehtia opiskeluista ja lapsistani, eikä asiantilaan näytä olevan tulossa muutosta vähään aikaan. Muistan kyllä lämmöllä yhdessäoloa taruolentojen kanssa, sillä niiden kanssa ei koskaan tullut sellainen olo, että olisi kiire tai että minulta odotettaisiin jotain enemmän kuin pystyisin helposti antamaan. Taruolennoilla oli omat riitansa, mutta ne he selvittivät enimmäkseen itse, eikä kukaan himokkaista taruolennoista ollut samaan tapaan omistava kuin ihmisrakastajat -- he tiesivät, että ihmisten tullessa heidän oli aika hävitä.
Toisenlaisen kasvukertomuksen antaa penismonologi :)