Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Olen törmännyt elämäni aikana useisiin ihmisiin, jotka haluavat kyseenalaistaa "tavanomaisen" parisuhdemallin, ja vielä useampiin, jotka käytännössä eivät sitä elämässään noudata. Ja mikä on "tavanomainen" parisuhdemalli? Ihmisten käsitykset vaihtelevat niin paljon siitä, mitä parisuhteeseen kuuluu ja mikä siinä on toivottavaa tai vastustettavaa, ettei ole selvää, mikä sitten on tavanomaista.
Joukko tätä vastavirtaa on viime aikoina ryhmittynyt polyamoria-termin ympärille. Alun perin polyamoriassa on kyse siitä, että parisuhteessa kyseenalaistetaan yksiavioisuus tai sen ihannointi, uskollisuus ja joskus myös mustasukkainen suhtautumistapa tai ainakin käytös. Mutta itse asiassa polyamoristeiksi tunnustautuvissa tai poly-kiinnostuneissa on vaikka millaista porukkaa.
Itse toivoin, että muodostamalla hienot monisuhteiden käytännöt saisi hyvän, ehkä kestävänkin elämäntavan. Monet polyamoristit ovatkin sitä mieltä, että polyamoriassa on kyse oikeastaan avoimuudesta ja rehellisyydestä: siitä, ettei yritä millään tavoin huijata tai johtaa harhaan toisia osapuolia. En ole tästäkään enää oikein varma. Ensinnäkin, kertomatta jättäminen on monimutkainen asia, eikä ole juuri oikeaa tapaa olla avoin. Yrittäminen ei tietenkään haittaa, mutta minun on vaikea nähdä, miten tämä olisi minkäänlainen ideologia. Toisekseen, rakkaus on monimutkainen juttu eikä sen alistaminen tällaisille säännöille tunnu olevan niin mahdottomasti parempi kuin vaikkapa uskollisuusrakenteille.
Sitten ovat tietysti ne, joiden mielestä polyamorian pointti on saada mahdollisimman paljon seksiä. En osaa ottaa tätä näkökantaa oikein vakavasti. On vaikea kuvitella, miten polyamoria olisi helpoin tapa saada paljon seksiä. Sitä paitsi minusta tuntuu, että koko ajatus on lähtöisin siitä vahvasta arvotuksesta, jonka mukaan seksi on jotain, mitä kaikki haluavat (ja mitä enemmän, sen parempi).
Minulla oli ajatus, joka oli ehkä sukua tälle: ajattelin, että jakamalla tarpeet mahdollisimman tasaisesti eri ihmisille saisi ympäristön, jossa kaikki saavat yltäkyllin eikä kukaan tunne hajoavansa odotuksiin. Mutta ihmisillä on selvästi taipumus (joskin yksilöllisesti eri vahvuinen, katso universalistit ja symbiotistit) innostua yhdestä ihmisestä ja panostaa tähän, eikä sellaista vastaan ole mitään järkeä taistella. Ylipäänsä minulla on tunne, ettei ole mitään järkeä yrittää saada vuorovaikutusta sellaiseksi, että kaikki saisivat aina, mitä tarvitsevat, eikä kaikkeen tähän järjestelyyn kuluva vaiva näytä olevan sen arvoista. Omasta puolestani haluan antaa ihmisille hellyyttä ja läheisyyttä niin paljon kuin pystyn, mutten osaa enkä jaksa varmistaa, että he saavat mitä haluavat tai tarvitsevat.
No, mitä sitten loppujen lopuksi on jäänyt jäljelle? Edelleenkään uskollinen, kiinteä parisuhde ei ole minusta "tarpeeksi hyvä" järjestely. Edelleen minusta on harmillista, että ihmiset käyttävät parisuhde-sanaa ikään kuin se tarkoittaisi jotain selvää, ja viisastelevat siitä, millaisia parisuhteet ovat -- mitkä parisuhteet? Edelleen minulle on hankalaa, että ollessani kiltti joudun samalla varomaan, ettei minulta aleta odottaa erityishuomiota.
Mutta minusta ei enää tunnu, että olisi jokin vankka, hyvä tapa järjestellä parisuhteita. Uskollisuus tuottaa kuolleita, näivettyneitä, rikkinäisiä ihmisiä, uskottomuus riitaa, vihaa, pahoinvointia. Rehellisyys on liian raskasta ottaa vastaan, valehtelu liian raskasta pitää yllä. Yhteen ihmiseen panostaminen estää ihmisiä kehittymästä omina itseinään, kokonaisina, ja moneen ihmiseen panostaminen häiritsee sitä tiettyä tunnetta. Yksi havainto on ennallaan: kaikki oletukset parisuhteista ovat vääriä. Yksi asenne on pysynyt: parisuhteet eivät ole hyviä tai pahoja tietynlaisina, ne vain ovat. Hyvä tai paha on oikeudenmukaisuuskysymys, parisuhde ei muuta sitä miksikään.
Niinpä on yhtä lailla hyvä rakastua, pettyä, pettää, mennä ja tulla, kyllästyä seurusteluun, rakastua uudestaan, tyydyttää himojaan vailla tunteita, kaivata sitoumusta, vihata vankilaansa, ihastua salaa, kertoa siitä kaverilleen tai rakastetulleen, tuntea pahoinvointia, miettiä, repiytyä irti, vannoa rakkautta ja rikkoa se. Satuttaminen on pahuutta, mutta parisuhteissa ihmisillä on niin monta tapaa sattua, ettei sitä kaikkea voi mitenkään katsoa satuttajan viaksi. Väärin on lähinnä hyväksikäyttö, se että hyödyntää toista tietoisesti tämän etua vastaan, ja käyttää toisen heikkoutta hyväkseen (katso vapaudenrajoituksista). Muuten ei kannata teeskennellä, että pitäisi tehdä niin tai näin -- ei ole syytä pitää yllä turhaa häpeää, jota tunnustusten luola on niin täynnä.