Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Sanojen tarkemmista määrittelyistä kertovat sitoutuminen, uskollisuus ja pettäminen. Katso myös polyamoria sekä huomiot mustasukkaisuudesta ja uskollisuudesta.
Minä ajaudun aina silloin tällöin väittelyihin uskollisuudesta, lähinnä naisten kanssa. Miehet yleensä kiertävät aiheen kiusallisena. Minä en varsinaisesti kannata uskollisuutta. Tämä yksin riittää useimmille keskustelukumppaneille syyksi sulkea korvat.
Yleensä saan kuulla, että miehet kannattavat uskottomuutta (jos kannattavat), koska haluavat seksiä monen kanssa. Tai koska heillä ei ole kykyä sitoutua. Näissä väitteissä on osa totuutta, mutta ne eivät osu asian ytimeen. Väittelykumppanini kiinnittävät tässä huomiota siihen, mikä heitä eniten loukkaa.
Tämä artikkeli on saanut paljon kritiikkiä siitä, että se oli läpikotaisin sukupuolitettu, eli siinä puhuttiin miehistä ja naisista, vaikka kuka tahansa voi käyttäytyä niin kuin "mieheksi" kutsuttu ihminen tällä sivulla ja samoin kuka tahansa voi käyttäytyä kuin "naiseksi" kutsuttu. Niinpä muutin tämän sivun uusiksi siten, että siinä ei puhuta naisista ja miehistä, vaan vapaudenkaipuisista (VpK) ja vakaudenkaipuisista (VkK). On ehkä hyvä tietää, että suurin osa niistä, jotka ovat edustaneet VkK-näkemyksiä, ovat olleet biologisia naisia (todistettavasti, siis jo lisääntyneitä) ja suurin osa niistä, jotka ovat edustaneet VpK-näkemyksiä, ovat olleet biologisia miehiä (lähinnä spermantuotantokyvyn perusteella). Katso miesten ja naisten ero. Vapaudenkaipuiset ja vakaudenkaipuiset on määritelty tarkemmin omalla sivullaan.
Ne, joiden kanssa olen päätynyt pitkiin väittelyihin aiheesta, ovat mahdottomia saada vakuuttumaan siitä, että miesten varsinainen päämäärä ei ole sitoutumattomuus eikä seksi monen kanssa. Tai jos onkin miesten keskimäärin, niin ei ainakaan minun. Sillä:
Silloin, kun suhde on vahvassa vaiheessa ja kunnossa, VpK:n ja VkK:n intressit yhtenevät. Molemmat haluavat saada kaiken toisiltaan. Kun suhde heikkenee, intressit yleensä erkanevat. VkK haluaa pitää suhteen kasassa raaoinkin keinoin, vaikkei saisi siitä tyydytystä. VpK haluaa etääntyä suhteesta raaoinkin keinoin, vaikka se sattuu.
Ja se kulminoituu uskollisuuteen. Vaikka VpK ja VkK olisivat kuinka onnettomia, VkK haluaa uskollisuutta, koska se on edes jotain konkreettista, jota suhteesta voi vielä omistaa, kun onnea ei enää ole. Ja vaikka ulkopuolisista suhteista olisi oikeasti tosi vähän iloa, VpK haluaa uskottomuutta, koska häntä ahdistaa ajatus siitä, että hän joutuu olemaan suhteessa, jossa ei ole mitään pointtia.
Tässä vaiheessa VkK-näkemystä tietoisesti kannattavat yleensä yrittävät puhua koko ongelman pois alkamalla teoretisoida siitä, miten parisuhteen saa hyvällä hoidolla olemaan loputtomasti palkitseva. Suhdetta saa tosiaan venytetyksi ja vanutetuksi vaikka kuinka pitkään. Mutta ennen pitkää se ei ole suhde: se on lupaus turvallisuudesta. Ja suhteesta saa tosiaan paljon irti sen jälkeen, kun toinen ei enää vedä puoleensa. Mutta hinta on korkea: pakko elää ihmisen kanssa, jolta ei saa, mitä tarvitsee.
Mitä ihmiset tarvitsevat suhteessa? Vaihtelee kovasti. Tyypillisimpiä asioita, joita VpK:lta puuttuu silloin kun hän on onneton suhteessa, ovat seksi, rakkaus, romantiikka, arvostus, hyväksyntä, toisen osoittama kiinnostus, vaihtelu, vapaus mennä ja tulla. Enkä tarkoita, että suhteen osapuolella olisi automaattisesti oikeus näihin. Mutta tarvitsemiensa asioiden puute saa VpK:n onnettomaksi. Ja tässä on juuri minusta uskollisuusodotuksen julmuus: VkK haluaa VpK:n jatkavan elämää, jossa hän on onneton. Suhteen "pitäisi riittää" hänelle. Itselleen VkK pystyy valehtelemaan suhteen laadusta, vaikka suhde olisi ajautunut lähes minkälaiseksi. Totuutta suhteen hyvyydestä tai huonoudesta ei osaa sanoa kukaan.
En kannata uskollisuutta. Se on huono ratkaisu vaikeaan ongelmaan. En kannata uskottomuuttakaan. Sekin on huono ratkaisu vaikeaan ongelmaan. Hyvä ratkaisu olisi kenties se, että ihmiset helpommin tunnustaisivat olevansa kyllästyneitä toisiinsa. Mutta pystytkö seisomaan sanojesi takana? Minä haluan rakkaan pitkäaikaisen partnerini, mutta haluan muutakin... miksi yhden "pitäisi" riittää minulle? Sitten, kun rakastun, yksi riittääkin. Olenko paha ihminen? En halua loukata elämänkumppaneitani. Mitä teen, jos huomaan olevani onneton heidän kanssaan? Voin tehdä työtä parisuhteeni eteen. Missä vaiheessa voin päättää, että toinen ei ole yrittänyt tarpeeksi?
Uskollisuudesta oli Voima-lehdessä hienon suoraviivainen kirjoitus: http://fifi.voima.fi/artikkeli/Tehkää-huorin/3440
kategoria: sosiaalisuus kategoria: elämäntavat
Mahnaz: Ihan mielenkiintoinen pohdinta aiheesta, jota olen itsekin tullut paljon vatvoneeksi. Mutta miksi sukupuolittaminen?
atehwa: Siksi, että yritän olla rehellinen sen suhteen, mistä tässä on kysymys. Uskon siis, että asia aidosti liittyy kulttuuriseen / sosiaaliseen sukupuoleen, ehkä jopa biologiseen. Poikkeuksia tietysti löytyy aina...
Sukupuolikysymystä voi varmaan ymmärtää myös sitä kautta, että minulla on avioeroprosessi käynnissä, niin jotenkin kummasti sitä kiinnittää huomiota keskusteluosapuolten sukupuoliin tavallista enemmän.
Mahnaz: Minä taas epäilen, ettei se liity ainakaan biologiseen sukupuoleen. Itse asiassa putkiaivoisen biologisesti tarkasteltuna miesten kannattaa suosia uskollisuutta (so. tietää, että oman kumppanin jälkeläiset ovat varmasti omia), kun taas naisen välttämättä ei (omat jälkeläiset tiedetään joka tapauksessa omiksi, ja jos mies käy hankkimassa lisäjälkeläisiä muualla, siitä ei tule miehelle eikä myöskään hänen puolisolleen välttämättä minkäänlaisia "kustannuksia").
Kulttuurisen / sosiaalisen sukupuolen roolista tässä minun on vaikea sanoa mitään, minkä osaisin perustella hyvin, koen vain niiden tarkoituksellisen pönkittämisen tarpeettomaksi. (Lienee sanomattakin melko selvää, että en itse, eikä moni ystävänikään toimi kirjoituksen mies/nais-jaottelun mukaisesti.)
Sapeli: Mitä tulee tuohon biologiseen puoleen, onko sillä niin väliä onko jälkeläiset omia vai eivät, jos sitä murehtiessa voisi olla jo väsäämässä uusia? Eikä sitä kovin helppo olisi edes tietää ovatko jälkeläiset omia vai eivät...
Uskollisuus lienee vain sopimus (tosin monasti sanaton sellainen). Se, miten kulttuuri määrittelee sopimuksen eri puolten asemat, onkin sitten eri asia - ja tämä on sellainen asia johon itse en ole paljoa huomiota kiinnittänyt. En juuri paljoa usko omistamiseen (kun on ihmisestä kyse) enkä ehkä myöskään omistautumiseen. Enpä tosin myöskään taida olla kovin tyypillinen esimerkki tämän kulttuurin jäsenestä.
atehwa: Sanon (varmaankin) samaa kuin Sapeli ensimmäisessä kappaleessaan vähän omin sanoin: minun on vaikea uskoa, että jälkeläisten määrää pystyisi maksimoimaan paremmin yrittämällä pitää huolta omista jälkeläisistään, joiden tunnistaminen on kyseenalaista uskollisuudesta huolimatta, kuin yrittämällä hankkia mahdollisimman paljon jälkeläisiä toivoen, että ehkä joku pitää niistä huolta. Naisilla kun on sekä tilaisuus että tarve huolehtia nimenomaan omista jälkeläisistään.
Naisiin liittyvä pointti on parempi. Mutta toisaalta naiselle ei ole (kai?) mitään hyötyä siitä, että siippa käy vieraissa / siittää muille lapsia, ja on olemassa vaara, että se jää sille tielleen... riittäisikö tämä syyksi? Eihän tyypillinen uskollisuusvaatimus määritä, kenen kanssa seksiä harrastetaan, vaan kenen kanssa sitä ei harrasteta. Ja toden totta, monelle uskollisuutta vaativalle näyttää olevan samantekevää, onko seksiä edes siinä sallitussa suhteessa, kunhan sitä ei missään muualla ole.
Sapeli: Nyt kyllä pakko vielä sanoa että aika paljonhan tällä sivulla nyt yleistetään sukupuolien tai sukupuoliroolien mukaan - eiköhän sekä miehiä että naisia ole aika moneen lähtöön, eikä se aina välttämättä ole se saman sukupuolen edustaja joka päätyy olemaan uskoton. Ja minunhan tästä on erityisen hyvä sanoa koska kaikki suhteet missä olen ollut ovat koostuneet kahdesta saman sukupuolen edustajasta. :P
Tellu: "Tyypillisimpiä asioita, joita mieheltä puuttuu, ovat seksi, rakkaus, romantiikka, arvostus, hyväksyntä, toisen osoittama kiinnostus, vaihtelu, vapaus mennä ja tulla."
Nämä ovat asioita, joita molemmat sukupuolet tarvitsevat. Kokemukseni mukaan nämä on myös mahdollista saavuttaa parisuhteessa. Tämä tosin edellyttää avointa keskusteluyhteyttä ja vapautta ilmaista omia ajatuksiaan ja tarpeitaan vailla torjutuksi tulemisen pelkoa. Kenties suurempi ongelma on jo lähtökohtaisesti sopivan kumppanin löytämisen vaikeus?
atehwa: Molemmat sukupuolet tarvitsevat luettelemiani asioita, mutta keneltä ne tyypillisesti puuttuvat?
Elakim: "Vain naisilla on siihen vahva tahto." Ehkä vahvatahtoisin sitoutuja, jonka olen ikinä tuntenut, on oma isäni. Ja oikeastaan kaikki sukuni miehet ovat vahvatahtoisia sitoutujia, yhtä setää ja yhtä enoa lukuunottamatta. Ja lisäksi kohtalainen määrä muita kavereita. Minulla on tuohon "vain"-sanaan niin paljon vastaesimerkkejä, että tunnen eläväni jotenkin ihan eri maailmassa...
On muuten mahdollista sanoa tähänkin, että vahva tahto sitoutua on naisen rooliin kuuluva ominaisuus, jolloin en voi kumota väitettäsi esittämällä vastaesimerkkejä konkreettisista miehistä, jotka tuntuisivat olevan ristiriidassa väitteen kanssa. Mutta silloin keskustellaan siitä, millä tavoin käsityksemme naisen rooliin ja miehen rooliin kuuluvista ominaisuuksista eroavat toisistaan - ja nämä käsitykset lienevät muodostuneet sen perusteella, millaisia miehen ja naisen roolia pelaavia ihmisiä olemme tavanneet. Minun kasvuympäristössäni miehen roolissa eläminen ei ole ollut ristiriidassa vahvan sitoutumistahdon kanssa. Eikä naisenkaan roolissa eläminen. Minun kasvuympäristössäni tämä ei ole ollut sukupuoliroolin asia, vaan suhderoolin asia - puolison rooliin kuuluu vahva tahto sitoutua.
Vihkikaavassa sanotaan: "Tahdon."
Vanhempieni avioliiton jatkuminen on monessa tilanteessa ollut nimenomaan molemminpuolisesta vahvasta tahdosta kiinni. Sitten niille on taas aina tullut kivempaa keskenään, jolloin ei ole tarvittu erityisiä tahdonponnistuksia jatkamiseen.
Kokonaan toinen juttu on sitten se, että sitoutuminen ja yksiavioisuus eivät liity toisiinsa oikeastaan mitenkään... Entä sitten uskollisuus? Epämääräinen käsite. Sen vastakohdaksi yleensä koettu pettäminen voisi olla helpompaa määritellä: se on sitä, että rikotaan toisen luottamus, aiheutetaan toiselle tunne, ettei sen ole enää turvallista ja luottavaista olla suhteessa. Mutta jos toinen menettää luottamuksensa siitä, että ei täytetä jotain sen implisiittisiä odotuksia (kuten odotusta seksuaalisesta eksklusiivisuudesta), tämä toinen on ymmärtänyt luottamuksen käsitteen pahasti väärin. Luottamuksen on syytä mennä vasta siitä, että toinen tekee jotain, mistä on eksplisiittisesti sovittu, ettei sitä tehdä.
Jollekulle voisi tosin olla ilmeistä, niin oudolta kuin se tuntuukin, että samaan tapaan kuin se voi itsestään selvästi olettaa, etten nylje sen kissaa huvin vuoksi, se voisi itsestään selvästi olettaa, etten harrastaisi seksiä muiden kanssa. Villi ajatus, muttei tässä yhteiskunnassa mahdoton. Osoittaa mielestäni varsin selvästi, miksi ehkä olisi hyödyksi puhua ääneen asioista, joiden tekeminen veisi luottamuksen - vaikkei olisikaan erikseen sovittu, että niitä ei tehdä. Jolloin itse asiassa, jos keskustelussa päädytään johonkin lopputulokseen, tullaan erikseen sopineeksi, että tiettyjä asioita ei tehdä - tai vaihtoehtoisesti tullaan todenneeksi, että toisen ei tarvitse menettää luottamustaan, jos niitä tehdäänkin. Sitten, jos tilanne tulee eteen, toinen voi katsoa, osaako toimia kuten arveli, ja jos osaa tai ei osaa, asiat kehittyvät taas jonnekin - ainakin yhden ihmisen itsetuntemus kasvaa, mikä on ehkä hyvä asia. :)
Lopputulokseen pääsemättömyyttäkin voidaan pitää lopputuloksena, ja sit sen kanssa voidaan elää eteenpäin ja katsoa, mitä tuleman pitää ja miten tilanteisiin reagoidaan. Tai toki keskustelun lopputulos voi olla sekin, että lopetetaan suhde saman tien.
atehwa: Hyvä, otitkin itse esiin vähintään puolet siitä, mitä olisin halunnut kommenttiisi kommentoida :)
Ensiksi. Keksin loppujen lopuksi vain muutaman perusteen sille, miksi olen alun perin kirjoittanut tämän sivun sukupuolitettuna. Sukupuolittamisestahan ei sinänsä ole mitään hyötyä, koska tämän sivun pointti ei niinkään ole se, miten kukin (sosiaalinen/biologinen) sukupuoli tilastollisesti käyttäytyy, vaan miten erilaisten ajattelutapojen / elämänasenteiden / rakkausstrategioiden törmäys aiheuttaa ongelmia. Mutta perusteet (yllämainitun elämäntilanteen lisäksi) ovat:
Toiseksi. Onko näillä strategioilla mitään tekoa sukupuolten kanssa? Tarkastelen tätä ihan sen valossa, mitä itse olen kokenut suomalaisessa yhteiskunnassa. Ainakaan uskottomuus ei kuulu miehen sosiaaliseen sukupuoleen: en ole nähnyt miehiä palkittavan sosiaalisesti uskottomuudesta enkä rangaistavan uskollisuudesta. Joissain piireissä on odotusta siitä, että miehen pitäisi leveillä seksuaalisilla saavutuksillaan, mutta en ole nähnyt että uskottomuuden varsinaisesti pitäisi kuulua näihin, enkä usko että kukaan edellyttää, että leveilyjen pitäisi pitää paikkansa. Vahvasta sitoutumisesta joskus seuraa jonkinlainen sosiaalinen rangaistus, mutta se on niin lievä, etten usko sillä olevan vaikutusta. Uskollisuus, tai ainakin sitoutuminen, sen sijaan saattaa kuulua naisen sosiaaliseen sukupuoleen: olen kuullut ja nähnyt naisten porukoissa ja medioissa paljon puhetta, joka liittyy siihen, miten kumppani saadaan pysymään kiinnostavana, miten suhde saadaan kestämään mahdollisimman pitkään ja niin edelleen.
Entä kuuluuko uskottomuus miehen biologiseen sukupuoleen tai uskollisuus naisen? Erittäin vaikea sanoa. Minusta vaikuttaa, että miesten on helpompaa kiihottua vain vähän aikaa tietämistään/tuntemistaan ihmisistä kuin naisten, vaikka tästä on aika vaikea sanoa, kuinka suuri osa on kulttuurista odotusta siitä, että miehen pitäisi olla aina innoissaan naimisesta (seksuaalinen halukkuus). Lisäksi on yllämainitsemani evoluutiobiologinen argumentti, jonka mukaan miehet voivat yrittää maksimoida jälkeläistensä määrää sitoutumalla tai yrittämällä panna mahdollisimman monta, kun taas naiset voivat yrittää maksimoida jälkeläistensä määrää vain sitoutumalla (jonka jälkeen on kyllä samantekevää, ketä panee). Jos tämä vaikuttaa (biologisten) miesten tai naisten käyttäytymiseen, voisi kuvitella, että miehet haluavat sitoutua, jos saavat vastineeksi uskollisuutta, ja naiset haluavat sitoutua, jos saavat vastineeksi sitoutuneisuutta.
Kolmanneksi. Näin jälkikäteen ajateltuna olin ihan yksinkertaisesti väärässä siitä, kun puhuin tahdosta asenteiden eron tuottajana. Kyseessä on ehdottomasti tunneasia, mutta sitoutumista on monenlaista. Oikeastaan alkuperäisessä sanamuodossa ("tunteet vaihtelevat, tahto pysyy, molemmilla on kyky sitoutumiseen, mutta vain naisilla vahva tahto") näkyy juuri se, kuinka en ole osannut antaa anteeksi ja ohittaa luontaisena taipumuksena sitoutumishalua, vaan olen jotenkin olettanut että ihmisillä olisi täysi sananvalta pitkään sitoutumiseensa. Nyt sitten totean vain, että kyllä kaikilla on tunteellinen kyky sitoutua, mutta ihmisittäin vaihtelee, millainen tilanne vaaditaan tämän tunteen laimenemiseksi; kuitenkin, lähes kaikki kykenevät sitoutumaan tunteellisesti niin kauan, kuin jokin ihmissuhde on palkitseva. Ja että tahdolla voi pitää suhdetta kasassa vaikka tunteet sanoisivat ihan muuta.
Neljänneksi. Mitä sitoutuminen, uskollisuus ja pettäminen (tai uskottomuus) tarkoittavat? Jo tämän artikkelin esimerkeistä käy hyvin ilmi, että sitoutumisella ja uskollisuudella (tai yksiavioisuudella) ei ole juuri mitään tekemistä keskenään. Samoin sitoutuminen ja sen edellyttäminen ovat eri asioita, kuten myös uskollisuus ja sen edellyttäminen (Mahnaz taisi olettaa, että sekä sitoutumis- että uskollisuuskäytännöt ovat molemminpuolisia sopimuksia, mutta en oikeastaan puhu tässä siitä, mitä ihmiset sopivat, vaan mitä he tekevät ihan sopimusten mukaan tai niistä riippumatta). Siirrän niiden määrittelyn omalle sivulleen.
Pettämisessä on kyse luottamuksen rikkomisesta, mutta silloin oikeastaan se, mikä on pettämistä, riippuu siitä, mihin toinen luottaa. Eikä mikään sääntö maailmassa estä toista luottamasta mihin asioihin vain. Niin että on oikeastaan pieni ihme, jos ihmiset pettyvät vain uskottomuudesta. Yhteisten rahojen hassaaminen tai katoaminen viikkokausiksi jonnekin voisivat olla toisenlaisia pettämisiä. Minulle on kai opetettu pienenä, että toista ihmistä (tai elollista olentoa) ei saa vahingoittaa. Siksi minusta on luontevaa luottaa siihen, ettei toinen hakkaa tai riko yhteistä omaisuutta, mutta ei ole luontevaa luottaa siihen, ettei toinen lähde pois tai rakastele muita. On vaikeaa vahingoittaa jotakuta ilman, että tämä huomaa. Ehkä minun näkökulmastani yksi harvoja tapoja todella pettää on esimerkiksi puhua kumppanistaan pahaa tämän selän takana.
Yksi olennainen syy, miksi käyttäydyn nykyään vastuullisemmin kuin esim. parikymppisenä, on se, että olen oppinut monia asioita, joihin ihmiset luottavat, ja olen alkanut ottaa ne huomioon vaikka ne olisivatkin minun mielestäni älyttömiä. En osaa enää kysyä viattomasti: "Miksi et sanonut, ettet halua minun nuolevan muiden pillua?" Jotenkin olen alkanut ajatella, että näiden asioiden puheeksi ottaminen on minun hommani, koska muut eivät osaa. Tai ehkä kyse on lähinnä itsesuojelusta. Mutta joskus tekisi mieli vain käyttää hyväkseen ihmisten typeriä oletuksia ja tehdä kaikki, mitä toinen ei ole erikseen kieltänyt. Mutta menetettyä viattomuutta ei saa takaisin, nykyisin kyseessä olisi tahallinen kertomatta jättäminen.
Parikymppisenä huonosti kohtelemani tyttö sanoi, että minä olen narsisti ja luulen, että kaikki on minulle sallittua. Mutta ihan oikeasti minä olen ajatellut, että kaikki se, mikä on sallittua minulle, on sallittua muillekin. Enkä vieläkään suostu hyväksymään, että luottamuksen pettäminen on toisen vahingoittamista, jos toinen luottaa johonkin, mihin ei ole mitään hyvää syytä luottaa. Kuten toisen uskollisuus.