Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Mistä aloittaisin? Köhöm, köhöm. Aion puhua siitä, miten yksittäisten ihmisten unelmat kuolevat ja syntyvät, mutta ihmisten väliset unelmat elävät rauhallisemmin. Aion puhua siitä, kuinka idealismi ja tyyli vuorottelevat, ja kuinka idealismi todennäköisesti lopulta vie voiton tyylistä. Aion kertoa, kuinka vapaus elää ihmisten mielissä, kuolemattomana ja vahingoittumattomana, vaikka yksittäiset ihmiset menettävät toivonsa ja uskonsa vapauteen.
Minä kerron taaksepäin vain sen verran, kuin suunnilleen osaan. 70-luvulla kaikki oli niin yksinkertaista. Oli vain paha järjestelmä, joka oli kaadettava, ja hyvä järjestelmä, joka oli pystytettävä tilalle. Tarvitsi vain valita, puolustiko pahaa järjestelmää (itsekkäistä syistä?) vai hyvää (koska oli saanut viestin ja tiedostanut ihmisten järjestelmällisen sortamisen). Kaiken kaikkiaan, kaikkeen oli ratkaisu: oli kuuluttava oikeaan ryhmään.
70-luvulla ihmiset juopuivat siitä, mitä saattoivat saada aikaan järjestäytymällä. Ongelma oli siinä, että on vaikeampaa saada hyvää aikaan, kuin luulisi. Kun hyvikset eivät pääse yksimielisyyteen siitä, mitä pitäisi tehdä, tai kun kaunis suunnitelma vesitetään poliittisen yhtenäisyyden edessä, syntyy turhautumista. Ylipäänsä 70-luvulla ihmiset kuluttivat itsensä loppuun, ilmeisesti koska ajattelivat, että työtä oli jäljellä vain vähän: vallankumous oli nurkan takana, tarvittiin vain vähän järjestäytymistä, yhteistoimintaa, jotta vanha valta kumoutuisi, ja hyvä järjestelmä ehkä syntyisi kuin itsestään.
Mutta lupauksia ei lunastettu, ja 70-luvun tulevaisuususko vaihtui 80-luvun kyyniseen vihaan järjestelmää kohtaan, jossa oli väliä vain sillä, haiseeko systeemi vai ei. Olisi loukkaus toivoa, että jotain parannusta olisi tulossa. Ja viimein, 90-luvulla, ylipäänsä värin tunnustaminen, jollekin puolelle asettautuminen, oli melkein samaa kuin menettäisi kasvonsa. Samalla, kun otti kantaa jonkin puolesta, otti kantaakseen koko sen painolastin, joka oli miljoonilla yrityksillä parantaa maailmaa; miljoonilla yrityksillä, jotka olivat tuomittuja epäonnistumaan typerän optimismin tai pessimismin tähden. Tämä oli se tilanne, jossa idealismilla ei enää voinut saada mitään hyvää aikaan.
Mutta vaikka kaipuu vapauteen kuoli ihmisten puheesta, eivät ihmiset lakanneet siihen pyrkimästä. Vaikka tasa-arvo osoittautui vaikeaksi saavuttaa, eivät ihmiset lakanneet puuttumasta epäkohtiin. Vaikka oikeudenmukaisuus jäi määrittelemättä, eivät ihmiset lakanneet tuntemasta epäoikeudenmukaisuutta eivätkä lakanneet siihen puuttumasta. Taistelusta menetettiin julkinen puoli, yhteisön joukkovoima, jolla vastustettiin suurta vastustajaa yhdessä -- mutta ihmeellisesti yksittäinen ihminen osoittautui lähes tarpeeksi vahvaksi huolehtimaan omasta vapaudestaan, omasta oikeudenmukaisuudestaan, omasta rakentavuudestaan. Ja jos yksi ihminen voi asettua tuulta vastaan, mitä kaikkea hän jaksaakaan, kun vain yksikin ihminen tukee häntä!
Sillä vapaus ei ole vain jokin suuri sana, jolla houkutellaan orjia tai koristellaan itsenäisyysjulistuksia. Vapaus on jokapäiväinen, todellinen asia, joka toteutuu, kun saa sanoa, mitä ajattelee, ja joka kärsii, kun joku uhkailee toista. Joka päivä koulun luokassa oppilaat tuntevat, mitä heidät on pakotettu tekemään ja mitä he ovat tehneet omasta tahdostaan; joka päivä työpaikoilla ihmiset tuntevat, mikä on mielekästä tekemistä ja mikä ei. Joka kerta, kun ihminen oikeasti tuntee tulleensa kuunnelluksi, hänen mielensä avautuu ja tuntee toivon, että ihmiset voisivat oikeasti koskea, tulla ymmärretyiksi, ymmärtää. Ja joka kerta, kun ihminen tietää, että toisella on mahdollisuus ja otsaa tehdä hänelle suuresti pahaa, hän käpristyy, sulkeutuu, ja unohtaa, miten eletään hyvin.
Vapautta unelmana ei voi tappaa. Sen tuntee jokainen, joka on edes joskus saanut siihen kosketuksen. Myös ne, jotka elävät ikeen alla, janoavat vapautta; mutta koska he eivät tunne sen saavuttamiseen muuta keinoa kuin toisten sortamisen, he pyrkivät pääsemään asemaan, jossa he ovat sortajia eivätkä sorrettuja. Vapaudenkaipuuta voi pilkata, ja voi uskoa, ettei oikeudenmukaisuus koskaan maailmassa toteudu -- mutta loppujen lopuksi maailma olemme me, eikä vapaudenkaipuu rajoitu niihin, jotka uskaltavat puhua siitä, vaan sen tuntee jokainen.
Ja niinpä, vaikka olemme tulleet varovaisiksi sanomaan, mikä yhteiskuntajärjestys parhaiten palvelee ihmisten vapautta, emme ole yhtään kauempana sen tuntemisesta, mikä on ihmisten vapautta. Vaikka emme järjestäydy suuriksi joukoiksi vaatimaan vapautta yhteisen aatteen alla, emme siedä sen enempää vääryyttä, ja yhä useammat tajuavat, miten vallankäytöstä pitää pidättäytyä. Ja ihmisten vapaus vaatii juuri sitä, että jokainen miettii omasta puolestaan, mitkä ovat luovuttamattomat periaatteet. Uusi individualismi sai kasvoikseen välinpitämättömyyden, mutta se johtui vain siitä, etteivät ihmiset halunneet joutua vastaamaan periaatteistaan. Jotkut pilkkaavat idealismia, se on heidän tapansa suhtautua maailman valtavuuteen; mutta harva idealismia vastustaa, ainakaan niistä, jotka ovat tosissaan vääryyttä kokeneet.
kategoria: politiikka kategoria: sosiaalisuus