Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Koska olen ollut elämäni mittaan aika monien poliittisesti aktiivisten ihmisten kanssa tekemisissä, olen alkanut jakaa heidät (ainakin) kolmeen luokkaan: dramaattisiin, idealisteihin ja hengaajiin. Hengaajat ovat niitä, joita aina parjataan: poliitikkoja, joilla ei ole paljonkaan sanottavaa, mutta jotka haluavat "vaikuttaa" ja päätyvät siten kunnioittamiensa ryhmätoverien vallan välikappaleiksi. Idealistit ovat projekti-ihmisiä. Heillä on erilaisia ideoita, projekteja: uudistuksia joita he yrittävät edistää ja kehittää aina vain pidemmälle. Minä kuulun tähän ryhmään, jos minua voi pitää aktivistina ollenkaan. (Aktiivisuus on nimittäin enimmäkseen ihmisten kanssa tekemisissä olemista, enkä minä ole säännöllisesti kenenkään kanssa tekemisissä.)
Mutta mielenkiintoisimpia ovat dramaattiset ihmiset. He syntyvät käsittääkseni tyytymättömyydestä. Dramaattinen poliittinen ihminen saanee alkunsa, kun kaikkeen ja ei-mihinkään kohdistuva ärtymys tai viha löytää reitin, kanavan, jotse se purkautuu. Dramaattiset ovat yleensä kaunopuheisia yhden tai muutaman asian ihmisiä. Minulle tulee usein heistä olo, etteivät he tiedä tarkalleen, mistä puhuvat. Esimerkkinä tekstistä, jota pidän dramaattisen ihmisen kirjoittamana: "... monet luovuttavat helpoimmalla tavalla ja antavat itsensä sulautua osaksi kapitalismin skitsofreenisesti kokoavaa ja hajottavaa rahavirtaa."
Dramaattiset ihmiset ovat sekä varsin arvokkaita että haitallisia. He antavat idealisteille haasteen: miten suuret ajatukset saadaan toteutetuksi, miten ajattelijoille tehdään oikeutta, miten aktivismi pystyy sulauttamaan moninaisuuden? He tuovat omalta osaltaan ideoita, mutta ovat niin ihastuneita omiin ideoihinsa, että keskustelu vaikeutuu. Ja koska hengaajat sekoittavat usein idealistit ja dramaattiset keskenään, dramaattisten ylilyönnit tuntuvat riittävän monelle perusteluksi, ettei idealismilla ole paikkaa politiikassa.
Yhteistä melkein kaikkien dramaattisten poliittisille projekteille on se, että he haluavat muuttaa "kaiken". Mitä tähän "kaikkeen" kuuluu, vaihtelee, samoin kuin se, mitä tilalle ehdotetaan. Pahimmat dramaattiset eivät ehdota tilalle mitään: vallankumous on päämäärä itsessään, tai mikä tahansa on parempi kuin vallitseva tilanne. Ja tätä minä vierastan kaikkein eniten.
En halua moittia dramaattisia ihmisiä yleisesti vaan kyseenalaistaa tämän ajatusmaailman. Yhteiskuntajärjestyksen muuttaminen on helvetin pitkällinen projekti ainakin seuraavista syistä:
Ainoa politiikassa vaarallinen asia on se, että ihminen luopuu vapaasta tahdostaan ja siirtyy toisen vallan välikappaleeksi. Jos ihminen toimii ja ajattelee vapaasta tahdostaan, ei hän voi edustaa niin typerää ideologiaa, etteikö sitä pitäisi jollain tavoin kunnioittaa. Ja ideologiaa kunnioitetaan perustelemalla: vastustajat vääräksi, puolustajat oikeaksi. Aidossa poliittisessa debatissa ei ole ryhmiä: jokainen tekee päätöksensä omista lähtökohdistaan. Jos vääntö on niin kova, että tarvitaan ryhmäkuria päätösten läpiajamiseen, on jokaisen ihmisen hyväksyttävä ryhmäkuri päämäärän takia, ei sen takia, että pelkäävät hylkiön asemaa yhteisössä. Katso myös poliittisten teorioiden toimeenpanon yleiset ohjeet.
Ehkä vallankumouksen ongelma onkin se, että se keskittää valtaa sen sijaan, että se hajauttaisi sitä. Sekavassa tilanteessa ihmiset voivat ottaa itselleen valtaa tarvitsematta hyväksyä sille järkeviä ehtoja. Vallan keskittyminen on aina vaarallista. Se lisää väärinkäytösten ja tuhon todennäköisyyttä. Lyhyellä tähtäimellä hyvä valta saa aikaan hyviä asioita ja huono valta huonoja, mutta pidemmän päälle ei ole mitään väliä, mihin valta on keskittynyt: ideologiat eivät pysy puhtaina, ja keskimäärin paras tekemään päätöksiä yksilöstä on yksilö itse.
On ehkä olemassa jokin todellinen vallankumous, aito vallankumous, mutta se on ihmisten mielten vallankumous. Tämä vallankumous on saatu aikaan siinä vaiheessa, kun kukaan ei enää suostu toimimaan ulkoisen vallan välikappaleena ajattelematta tarkoin, onko tekemässä oikein vai ei. Anarkismissa ei siksi ole kyse isoista suuntauksista, vaan pienistä käytännön teoista. Huolehdi oikeudenmukaisuudesta omalta osaltasi: kieltäydy toimimasta mielivallan välikappaleena, kyseenalaista ääneen se, mitä et usko, älä kunnioita yhteisöjesi perusteettomia hierarkioita, älä yritä alistaa ketään, ja opeta, opi ja opeta. Yhteiskunnassakin on toki rakenteita, jotka rajoittavat ihmisten vapautta, kuten huonosti toimeen tulevien kyykyttäminen. Näitä on toki syytä vastustaa, mutta se on poliittinen projekti: jos yritämme saada esimerkiksi kansalaispalkkaa käyttöön pakkokeinoin, halveksimme vastustajiemme mielipiteitä.
Jotkut ovat sitä mieltä, että meillä on todellinen, enemmän tai vähemmän salainen valtakoneisto, joka pitää poliittisia toimijoita aisoissa. Tästä olen eri mieltä. On toki mahdollista ellei suorastaan todennäköistä, että monilla yksilöillä (esimerkiksi virkamiehillä tai poliisijohdolla) on enemmän valtaa kuin he väittävät. Mutta tämä valta on edelleen hajautettua, se ei ole "systeemistä". Virkamiehet eivät muodosta yksimielistä verkostoa, joka asettuu yhdessä koko "vapaata politiikkaa" vastaan. Ja virkamiehet kuolevat, samoin kuin poliitikot: he joutuvat etsimään vallalle uudet pitäjät, mutta niin kuin lapsistaan ei voi tehdä kaltaisiaan, eivät virkamiehetkään pysty tekemään seuraajistaan omia kopioitaan. Teki vanha valta mitä hyvänsä, se ei pysty pysymään samana, sillä vallanpitäjät joutuvat aina luottamaan uusiin ihmisiin. Viisas diktaattori antaa valtansa neuvoston käsiin ennen kuolemaansa, sillä neuvostolla on paremmat mahdollisuudet pitää valtaa järkevästi käsissään kuin seuraajadiktaattoreilla. Vallanpitäjillä on siis nämä kaksi mahdollisuutta: joko valta pidetään keskittyneenä ja lähetetään tuuliajolle, tai se hajautetaan ja päästetään uusia päättäjiä mukaan.
Miksi muutos tapahtuu niin hitaasti? Koska ihmiset omaksuvat ajatuksia edeltäjiltään (vanhemmiltaan, oppiäideiltään). Mutta mitä tälle voi tehdä? Mikä oikeus juuri minulla on sanoa, mitä seuraavalle sukupolvelle pitää opettaa? Minä voin yrittää vakuuttaa teitä, mutta jos yrittäisin pakottaa lapsia omaksumaan anarkismia, tekisin jotakuinkin yhtä paljon hallaa kuin vallankumouksellinen, joka tappaa väärinajattelijat.
Ei ehkä ole kiitollista yrittää vaikuttaa järjestelmäämme sen olemassaolevien valtarakenteiden sisältä (peritty ja muodostettu valta), mutta järjestelmämme on täynnä ihan todellisen vapaan muodostamisen mahdollisuuksia. Järjestelmässämme pystyy muodostamaan mielivaltaisesti yhteisöjä haluamiinsa tarkoituksiin. Meillä ei tarvitse anoa lupaa itsenäiseen toimintaan. Jos yksi yhteisö on jämähtänyt hierarkioihinsa, voi perustaa toisen, ja jos jokin ärsyttää, siitä voi sanoa vapaasti. Ihmiset, poliitikotkin, voi haastaa keskusteluun, eivätkä läheskään kaikki vallanpitäjät pidä valtaa vain vallan itseisarvon vuoksi vaan yrittääkseen käyttää sitä hyviin ratkaisuihin. Nämä vallanpitäjät tarvitsevat ihmisten apua keksiäkseen, mitä heidän pitäisi vallallaan tehdä. Jos minulla ei valtaa ole, minun osani on se heille mahdollisimman selkeästi sanoa.
Ei sinänsä, etteikö minulla olisi aika paljon valitettavaa monistakin vallitsevista näkemyksistä. Esimerkiksi yhteisölliset käsitykset lasten kasvatuksesta ovat usein umpimielisiä, pelottavia ja minusta lapsille haitallisia, ja toisinajattelijat useammin huudetaan kuin perustellaan kumoon. Mutta alkaisinko lahdata ihmisiä, jotka kohtelevat mielestäni lapsiaan huonosti? En helvetissä alkaisi! Taistelu on monitasoinen asia, jossa ei pidä luulla tietävänsä, mikä on paras tapa.