Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(nettipäiväkirja 02.07.2012) Yksi elämänarvoni on usein jäänyt mainitsematta, kun olen puhunut perustavanlaatuisemmista asioista, sellaisista kuin oikeudenmukaisuus, yleinen elämänohje ja mihin oikein pyrin. En tiedä, miksi tätä arvoa pitäisi kutsua, mutta olkoon vaikkapa hurjuus: halu ja taito elää palaen, vahvasti, kokeilla asioita, himoita, olla haluttu, tosissaan yrittää eikä vain teeskennellä yrittävänsä, altistua, ottaa riski epäonnistumisesta ja ottaa vastaan onni ja kipu, rakkaus, huuma ja pettymys. Hurjuudeksi kutsun kaikkea sitä, kun on oikeasti mukana ja tuntee voimakkaita tunteita, iloitsee ja suree, raivoaa ja pysähtyy miettimään; sitä, kun on oikeasti oma itsensä ja omassa elämässään läsnä.
Minulle eivät tuskan välttäminen ja turvallisuus ole riittäviä syitä yrittää siivota maailmasta vääryyksiä, pelkoa ja typeryyttä. Kaikkien ihmisten vapaus ei tähtää vain vakaaseen tilaan, onnellisuuteen ja tasaisuuteen. Vapauden ja huolettomuuden pointti on pikemminkin siinä, että ne avaavat mahdollisuuden, antavat ihmisille voimat yrittää kauemmas, kokeilla rajojaan ja sukeltaa uuteen. Hurjuus ottaa muotonsa pienessä ja isossa, hetken mielijohteessa ja suunnitellussa toiminnassa: kun lähtee pois kotoaan tietämättä, milloin palaa, kun aloittaa uuden yhteistyön, päästää siemenen kohtaamaan munasolun, juoksee veteen välittämättä siitä, pysyykö pystyssä, käy huvin vuoksi tappeluun, eksyy metsään, ärsyttää ihmisiä, vaihtaa suhdetta tai kokeilee nolata itsensä.
Minusta vaikuttaa, että ihmisillä on hurjuuteen erityinen vaisto, joka aktivoituu silloin, kun ihminen on tarpeeksi onnellinen. Kun tuntee itsensä tarpeeksi voimakkaaksi, katse suuntautuu tulevaisuuteen ja kaikkeen siihen, mitä voisi olla. Ihmiset tyytyvät rauhalliseen, muutoksettomaan elämään vain, jos ovat jossain vaiheessa elämäänsä pelästyneet tai väsyneet niin, etteivät halua enää mutkistaa elämäänsä lisää. Kaikesta tästä paranee pikku hiljaa, mutta joillekuille esimerkiksi elämän ruuhkavuodet (eli urakehityksen ja perheen raskain vaihe) ovat niin kova sokki, että seikkailunhalu herää vasta siinä vaiheessa, kun ruumis ei enää jaksa.
Minä itse mietin joskus, onko tämä hurjuudenhaluni vain yksi muoto kuolemanpelostani, siitä kuinka olen teini-wannabe: yritänkö vain riehumalla todistaa, etten ole vielä kuollut, niin kuin suuret ikäluokat yrittävät rokkikliseillä todistaa, etteivät ole institutionalisoituneet? En tiedä, miten on asian oikea laita, mutta sen tiedän, että minulla on vielä maailmalle paljon annettavaa. En ehkä ehdi antamaan kaikkea, mutta se kaikki on olemassa, se odottaa tilaa, ja ehkä sinä saat kokea sen, jos tulet juoksemaan minun kanssani yöllä metsään.
Tänään muuten tuulee, ja tuuli on kaiken hyvän ja tuoreen merkki, muutoksen merkki. Pitänee mennä lennättämään leijaa.