Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Se, mikä oli teininä hienoa, oli se, että ihmiset olivat epävarmoja, mutta enimmäkseen aika rehellisesti sitä. Ymmärrän, ettei sitä loputtomasti jaksa olla niin aito ja niin rehellisesti yrittää olla jonkin arvoinen toisten silmissä, mutta inhoan tapaa, jolla ikäisistäni suuri osa on melkein pysyvästi sulkeutuneita. Me olemme tavallamme vahvempia, mutta oppimista riittäisi loputtomasti. Liian moni on yksinkertaisesti päättänyt, ettei tarvitse enää muuttua. (Tämä ei ole välttämättä mikään tietoinen päätös: useimmiten jossain vaiheessa vain lakkaa tuntumasta siltä, että tarvitsisi enää osoittaa mitään.)
Parempi olisi tulla haavoittuvaiseksi uudestaan ja uudestaan, sopivin välein, että sitä pystyy kestämään. Tietysti tämä tekee ihmisestä kovin helpon halveksia, koska hän yrittää olla joku, joka yrittää olla joku (eikä välttämättä onnistu siinä kovin hyvin). Mutta kyvyssä epäonnistua on onnen siemen.
Siinä, että on täydellisen tyytyväinen, on oma arvonsa, mutta onnellisuus ja tyytyväisyys eivät ole sama asia, enkä loppujen lopuksi tiedä, minkä arvoinen ihmiskunta olisi ilman kunnianhimoa... ja mitä voi tehdä ihmisellä, jonka nälkä sosiaalisiin kontakteihin on tyydyttynyt?
... tavallamme vahvempia, mutta oppimista riittäisi loputtomasti. Liian moni on yksinkertaisesti päättänyt, ettei tarvitse enää muuttua.
Mental: Olen aavistuksen eri mieltä, hui kauhistus. Olisiko pikemminkin niin, että vanhemmiten muutos ei enää ole tietoista toisin kuin teini-iässä? Ajattelun muutosta tapahtuisi silloin kun siihen ei kiinnitä erityistä huomiota. Ainakin itse olen ollut havaitsevinani itsessäni jotain tämänsuuntaista.
Lisäksi kun teininä olivat rehellisyys ja aitous niin kovin tärkeitä asioita, olisiko spontaanisti ja ehkä vaivihkaa tapahtuva muutos lopulta rehellisempää kuin yritys olla jotain .. ihmeellistä tjsp. On jotenkin hankala uskoa, ettei jonkun ajattelevan ihmisen ajattelussa tapahtuisi muutoksia enää teini-iän jälkeen.
atehwa: No, tässä on joitain yhteneväisyyksiä ja joitain ilmeisesti aitoja eroja. Se, ettei "yritä" olla mitään muttei sulje ajatuksiaan, on välimuoto: yrittämistä, josta ei tiedä, mitä yrittää olla. Tämäntapaisista tilanteista muodostuu jatkumo, josta on hankala sanoa, mikä on rehellistä, mikä epärehellistä, mikä yrittämistä ja mikä yrittämättömyyttä.
Aito ero (jonka joskus muutenkin olen tuntevinani ajatustapojemme välillä) on se, että sinä taidat oikeasti pitää rehellisempänä sitä, ettei yritä olla mitään ihmeellistä, ja minä taas sitä, että yrittää. Oikeastaan uskon, että vain kaikkein tiukimmat pessimistit eivät yritä olla mitään, ja hekin vain vaihtoehtojen puutteesta; muut yrittävät, korkeammalle tai matalemmalle, tiedostetummin tai vähemmän tiedostetusti... niinpä rehellisyyttä on tämän yrittämisen tiedostaminen ja hyväksyminen, viisautta sen tukeminen.