Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Jotain söpöä mutta pohjattoman surullista on siinä, kun ihmiset etsivät itselleen toteuttamiskelpoiset unelmat. Enkä puhu nyt vain niistä unelmista, joita ihmiset uskaltavat sanoa ääneen, enkä niistä unelmista, joita ihmiset sanovat, vaikkeivät niitä oikeasti toivo tai vain luulevat toivovansa; vaan puhun kaikista unelmista, kaikista pienistä toivoista, kaikesta, mitä ihmiset salaakin haluavat, vaikkeivät uskalla myöntää tai eivät ole sitä tajunneet. Unelmat kattavat koko kirjon siitä, että saisi hyvältä tuntuvan kosketuksen, siihen, että ei tarvitsisi huolehtia siitä, millä keinoilla hyvän makuinen suklaa on tuotettu - tai välittää lasten oikeutuksesta.
Väitän, että tällä tavoin määriteltynä jokaisella on unelmia. Ihmisten satunnaiset masennuskaudet tai eksistentiaaliset kriisit ovat aika pitkälti tilanteita, joissa unelmat ovat jotenkin menettäneet otteensa tai ihminen toivonsa yhdenkään unelmansa toteutumisesta tai ihminen menettää uskonsa unelmien arvoon. Ilman unelmia perusmotivaatio on heikoilla. Mutta suurelle osalle ihmisiä nämä tilanteet ovat ohimeneviä häivähdyksiä: useimmille jää edes jokin unelma, kuten se, että seuraava suklaapatukka korjaa tilanteen, että edes joskus saa tehdyksi jotain, mistä on ylpeä, tai että se tietty ihminen soisi hymyn.
Niin, ihmiset saavat unelmia lisää, mutta ajan mittaan he saavat myös kokemusta siitä, millaiset unelmat ovat onnistuneet ja millaiset eivät, ja sen perusteella he arvailevat, millaiset unelmat ovat vielä toteutettavissa ja millaiset eivät (merkityksetön tarina 2). Kun unelma rikkoutuu, tapahtuu jokin näistä (tai jonkinlainen yhdistelmä):
En voi mitenkään objektiivisesti perustella, että jokin näistä olisi "parempi" vaihtoehto kuin muut, mutta "tyhjyys" ei johda juuri mihinkään (ihmisiä ei lakkaa tulemasta lisää, vaikka jotkut tuhoutuisivat elämänsä varrella); ja sydämeni itkee verta, kun ihmiset menettävät kunnianhimonsa ja takertuvat siihen, mikä edes on hyvin (motivaation viisi väriä). Kun sitä polkua kävelee, lopulta ihmisellä on jäljellä enää ne muutamat asiat, missä häntä näytetään tarvitsevan: hänen työnsä, yksi häneen kiintynyt ihminen, ehkä muutama kaveri. Kylkiäisenä voi tulla epävarmuus siitä, tarvitaanko häntä näissäkään oikeasti.
On kylläkin mahdollista, että luovutut unelmat olivat oikeasti epärealistisia ja niiden perässä juokseminen turhaa ajanhukkaa. Mutta mistä sen tietää? Ihmiset ovat niin vitun kyynisiä, aina valmiina julistamaan, ettei edes kannata yrittää. Millä muka jonkin unelman voi oikeasti todistaa kestämättömäksi?
Kun seuraavan kerran käperryn loputtoman väsyneenä kultani kainaloon ja annan elämälleni merkityksen rakkaudesta, hyväksyn kyllä, etteivät voimani välttämättä riitä sen enempään... mutta kun hätä on ohi ja oikeasti tiedän, että voimani riittävät, niin ihan saatanan varmasti kehitän itselleni jotain hyvää käyttöä enkä jää vahtaamaan elämäni pikku projektien suomia etuoikeuksia, kuten suhteen uskollisuusetuoikeuksia tai sitä, että firmassa saa kahvia ja pullaa.