Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Elämä alkaa talvesta. Silloin olet vielä unessa, etkä oikein huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Et vielä jaksa tehdä kovin paljon, eikä sinulta kovin paljon edellytetä. Siellä sinä olet, routaisessa maassasi, tunnustelemassa ympäristöä.
Eräänä päivänä herääminen tuntuu erilaiselta. Siristelet silmiäsi auringossa. Sinusta tuntuu siltä, että nyt on aika tehdä jotain. Elämän kevät on alkanut. Muut hääräävät ympärillä, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtuu. Jotta tietäisi, mitä tapahtuu, olisi pitänyt elää jo monta kevättä. Mutta kaikki ovat ensikertalaisia, kaikki ovat ymmällä, jokainen on täynnä tahtoa, mutta kukaan ei tiedä, mitä tahtoo. Kaikki vain ympärillä näyttää siltä, kuin siihen voisi takertua, imeä itseensä, koskettaa, oppia tuntemaan, kasvaa ja kohota. Aurinko säteilee läkähdyttävästi. Sateen jälkeen kasvun voi kuulla. Jotkut itivät aiemmin ja kurottavat korkeammalle, mutta osa kuihtuu, ennen kuin kasvaa täyteen mittaansa. Jotkut itävät vasta myöhemmin, kun aurinkoa lankeaa maahan enää vähän. Mutta miten voi sanoa, mikä on parhaaksi? Sen näkee vasta sitten, kun kaikki ovat kasvaneet. Keväällä jokainen kasvi voi tulla miksi tahansa. Juuri siinä on kasvamisen into. Sinä voit olla mitä tahansa, ei ole mitään hävittävää, kaikki maailmassa on otettavaa. Juopuneina mahdollisuuksista ryntäätte eteenpäin.
Kesä tulee julmine vaatimuksineen. Osat on jaettu, ja sinä esität sitä osaa, joka sinulle on langennut. Tehtävä, joka oli aiemmin vain yksi mahdollisuuksista, on muuttunut keskeiseksi vain siksi, että juuri se sattui toteutumaan. Et voi mennä arvontaan uudelleen, sillä potentiaali on käytetty, tila on täytetty, on kasvettava tai hävittävä. Keväällä sinulla ei ollut muita kuin sinä itse. Kesällä alat kantaa. Tuotat asioita, kannat hedelmää, kiinnität sinulle tulleen auringon tai veden tiettyyn tarkoitukseen. Mitä muuta voisit tehdä? Mitä merkitystä on keväällä, josta ei synny mitään? Mitä väliä potentiaalilla, joka ei toteudu? Voit valita näistä kahdesta vaihtoehdosta: joko mahdollisuuksistasi toteutuu yksi tai ei yksikään. Tee siis hedelmästäsi niin hieno kuin mahdollista, huolehdi tarkoin sen jokaisesta yksityiskohdasta, anna sille kaikki parhaat voimasi, kiinnitä siihen jokainen huomiosi pisara.
Tämä on raakaa. Kun et ole vielä päättänyt mitään, sinulla on vain saavutettavaa. Kun olet päättänyt, mitä teet, sinulla on vain hävittävää. Jos et päätä, sinulla ei ole mitään. Syksy saapuu, ja syksyn myötä totuus. Kiitoksesi on tyytyväisyys siihen, mitä sinusta tuli. Muiltakin voi tulla kiitosta, mutta ei välttämättä. Kun olet tehnyt mitä olet tehnyt ja hedelmäsi on sinusta irronnut, se ei kanna sinua enää mukanaan. Syksyllä saat viimein rauhan luopumalla. Syksyllä myös tiedät sen, mitä keväällä olisi ollut hyödyllistä tietää. Mutta kevään hienous on siinä, että kukaan ei tiennyt... ei päästetä syksyä pilaamaan kevättä, vaikka syksy on viisaampi. Talvi tulee, ja talven myötä ihana uni...
Minä näytän teille.
B oli lastentarhassa. Oliko siellä ihanaa, oliko kauheaa... ei... B meni sinne, siellä tehtiin jotain, eihän sillä ollut väliä, pääasia ettei pelkoa ollut. (B oli hoidossa lastentarhassa, joten hänen ei tarvinnut huolehtia, mitä muiden oli tarkoitus tehdä.) Muiden lasten kanssa oltiin tai oltiin olematta. Mutta eräänä päivänä tarhaan tuli uusia lapsia. Heidän kanssaan oli hauskempaa, paljon hauskempaa. B leikki koko päivän ja odotti, odotti sydämensä pohjasta seuraavaa päivää. Eikä vain B; hänen ystävänsä odottivat myös. Pitää siitä joka pitää sinusta, onko ihanampaa olemassa? Mitä näissä oli, mitä ei aiemmissa ollut? He keksivät leikit ja salaisuudet, joita kantoivat mukanaan. Ja kuin huomaamatta sydämen ilo yhdessä olemisesta muuttui sydämen vaatimukseksi yhdessä pysymisestä.
Eikä B silti muistanut asiaa, kun lukiossa huomasi ensimmäistä kertaa, että on olemassa jännempiä ja vähemmän jänniä ihmisiä. Joidenkuiden seura vetää puoleensa kuin kynttilä tulikärpäsiä. Viettipä B aikansa heidän kanssaan tanssien, ryypäten, keksien loruja tai riehuen kaupungilla, siinä oli taas uusi osa, uusi muoto mukana kannettavaksi. Eikä B ollut vielä edes hankkinut lapsia...
Mitä jos B ei olisi tarhassa löytänyt rakasta ystäväänsä? Vaikka ystävä muuttui etäiseksi ja meni kauas, B kantoi häntä aina mukanaan siinä mielessä, että jokaisessa uudessa ystävässä B näki vähän osan sitä mahdollisuutta, jonka hän oli kokenut ystävänsä myötä. Mitä nuo lukiossa saadut ystävät hänelle merkitsivät? Heidän kanssaan hän loi maailmansa. Ei maailma olisi ollut sama ilman noita ystäviä. Eivät ystävät olisi olleet samoja, jos ne olisivat tulleet valmiiseen maailmaan. Mikään ei olisi voinut olla toisin. Eikä silti mikään muutu sellaiseksi, kuin se oli silloin, kun oppi tuntemaan toista.
B:n ensimmäisessä suhteessa hän käveli yöllä pitkin rantaa ja hoiti nilkan, jonka toinen oli loukannut, ressukka. Otti toisen yöksi luokseen, koska tämä ei pystynyt kunnolla kävelemään. Toisen lähellä on niin hyvä olla... Ja vaikka tämä suhde ei ehkä ollut se kaikkein tärkein, kaikkein paras, niin B:n hellyydestä osa tulee ikuisesti siitä suhteesta.
Jokainen opittu asia on rajoite: yksiselitteinen kuvaus siitä, mitä kaikkea B:stä ei tullut. Eivät kaikki mahdollisuudet edes mahdu maailmaan... hyvä vain, että kaikki kuolee pois jossain vaiheessa. (Mahdollisuudet eivät toistu...)
On niin paljon unia ja unelmia.
Oli yhdet rakastavaiset, joita voisimme kutsua kätevyyssyistä tässä nimellä Tuoli ja Pöytä. Tuoli kasvoi lämpimässä tuulessa ja Pöytä vankalla kalliolla. Kun Tuoli näki Pöydän ensimmäistä kertaa, hän tiesi, ettei toista samanlaista näkemistä tule. Pöytä tuli tietä vihellellen, pysähtyi kuuntelemaan Oravaa puussa, pulahti puroon. Tuoli muisti hänet, ja koska hän oli kasvanut lämpimässä tuulessa, missä mikään ei tapahdu liian nopeasti eikä lopu ennen aikojaan, hän tiesi odottaa.
Pöytä näki Tuolin myöhemmin. Tuoli oli silloin harjoittelemassa maastoajoa. Pyörä kulki ylös alas poimuja ja oli kaatumaisillaan monta kertaa, ja sitten Tuoli taas polkaisi sitä, väänsi ohjaustangosta, pakotti pyörän tahtoonsa. Pöytä osoitti ihastuneena suosiotaan, mutta Tuoli jäi sanattomaksi, eikä olisi hetkahtanut, vaikka oksa olisi tippunut päähän. Ehkä tippuikin. Tuoli ja Pöytä heräsivät ja nukkuivat puun alla, auringon paisteessa. Lintu lauloi läheisessä puussa.
Mutta Tuolista oli tulossa yhtä ja Pöydästä toista. He tekivät lupauksen, että vaikka kävisi mitä, vaikka toinen kuolisi ja toinen muuttuisi räkäpalloksi, he etsisivät toisensa käsiinsä ja heräisivät ja nukkuisivat jälleen puun alla. Ajattele, miten eri asiaa he olisivat kantaneet mukanaan, jos lupausta ei olisi tehty! Tuolista oli tulossa kaukaisten maiden ja kielten tuntija ja Pöydästä katonkorjaaja. Jos he eivät olisi luvanneet, he olisivat kantaneet mukanaan velvoitusta rakentaa oma elämänsä. Nyt he kantoivat mukanaan velvoitusta rakentaa toistensa elämä.
Miten eri lailla sadon voikaan korjata! Jos Tuoli kuoli, palasi Pöytä tuttuun paikkaan, laski ruusun haudalle, itki ja itki. Hän harmitteli, ettei Tuolin hedelmä ollut suurempi, mutta teki omalla elämällään mitä parhaaksi näki. Jos he palasivat opittuaan työnsä, he kävivät luottavaisina elämän uusiin haasteisiin. Tuolin ja Pöydän lapset -- miksi niitä voi edes kutsua, lautasiksi? -- kasvoivat, niin kuin Tuoli ja Pöytä olivat tienneet lupauksesta lähtien. Mutta ehkä he tapasivatkin toiset kumppanit, ehkei elämä mennyt suunnitellulla tavalla. Ja silti se, mikä pannaan itämään, ennen pitkää myös korjataan, kuolleena tai elävänä. Sillä jotkin asiat itävät, vaikkei niitä hoidettaisi. Onko sillä väliä, ovatko Tuoli ja Pöytä siellä puunsa alla vanhuksina vai varjoina Styxin varrella?
Lintu siellä silti laulaa.