Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Harmi, en ole varma, olenko kirjoittanut tästä jo joskus aikaisemmin...
Oletan, että lapsia on lähtökohtaisesti oikeutettua hankkia ja että lapsilla on lähtökohtaisesti oikeus olla. Tätä on itse asiassa aika vaikea perustella, mutta näkisin, että lasten hankkimisessa tai hankkimatta jättämisessä ei ole mitään sellaista luonnollista pahaa (kuten kipu), joka tekisi siitä lähtökohtaisesti kumpaakaan. Lapset taas synnyttyään ovat tasaveroisia yksilöitä, joiden olemassaolon oikeutusta kenelläkään ei ole sen suurempaa syytä epäillä kuin lapsella muiden.
Niinpä lasten hankkimista arvottavat näkökannat yleensä perustuvat lasten hankkimisen seurauksille. Koska tämä on sivu lasten oikeutuksesta, paneudun vain niihin kantoihin, joiden mukaan lasten hankkiminen on vältettävää tai tuomittavaa. Olen törmännyt kahteen tällaiseen kantaan: yksilöllisen pessimismin mukaan lapsen hankkiminen on pahasta lapselle itselleen, yhteisöllisen pessimismin mukaan lapsen hankkiminen on pahasta ihmiskunnalle tai luonnolle tai maailmankaikkeudelle ylipäänsä.
Yksilöllinen pessimismi perustuu siihen, että hedelmöityshetkellään lapsella ei ole mahdollisuutta päättää tapahtumasta ja niinpä lapsi on epäoikeudenmukaisessa asemassa, kun hänen elämästään päätetään. Toisaalta tietysti samalla tavalla voisi perustella, että vanhemmilla ei ole oikeutta olla lapsia hankkimatta (hankkimaton lapsihan ei milloinkaan saa päätösvaltaa mihinkään). Niinpä yksilöllisen pessimismin täytyy olettaa, että ihmiset keskimäärin haluaisivat mieluummin kuolla kuin elää. Muutenhan lapsen hankkimattomuus olisi huono arvaus siitä, mikä parhaiten oikeudenmukaisuutta ajaa.
Minusta ei ole mikään ongelma sallia vanhempien päättää lapsen hankinnasta, koska tullessaan päätösvaltaiseksi lapsi voi joka tapauksessa halutessaan päättää elämänsä. Rajankäyntiä on lähinnä siinä, mistä lapsi saa päättää (ja missä vaiheessa), mistä vanhempi ja mistä ei kumpikaan. Kenelläkään muulla en näe sen enempää syytä puuttua asiaan kuin mitä muilla on sanomista siihen, pitäisikö näiden tehdä itsemurha vai ei (joka on myös yksilöllinen päätös elämän ja kuoleman välillä). Jos siis vanhempi näkee tekevänsä hyvin lapselle tämän hankkiessaan, hänelle se myös sallittakoon.
Yhteisöllinen pessimismi pohjaa yleensä jonkinlaisiin ekologisiin näkökohtiin (vain harvat väittävät, että lapsista pitäisi pidättäytyä siksi, että ne ovat haitaksi ihmisyhteisöille suoraan). Kannat jakautuvat humanistisiin, joiden mukaan ihmisten olisi syytä oman etunsa vuoksi rajoittaa lisääntymistä (tällaista säännöstelyä on muuten esiintynyt kautta aikojen, esimerkiksi skandinaviassa postnataalinen abortti eli lapsen suolle heittäminen on ollut jonkinlainen käytäntö), ja syväekologisiin, joiden mukaan ihminen kohtelee luontoa epäoikeudenmukaisesti lisääntymällä kohtuuttomasti tai kohtuuttoman lisääntymisen seurauksena.
Syväekologinen kanta hämmentää minua tavattomasti siksi, etten tajua sen perimmäisiä moraaliperiaatteita. Minun on vaikea kuvitella tuhoa, jonka ihminen pystyisi tekemään luonnolle (joka tarkoittaa joko kaikkea muuta kuin ihmistä tai sitten kaikkea ihminen mukaan lukien) ja joka ei korjaantuisi jossain ajassa. En esimerkiksi ymmärrä, miksi Linkola kannatti tuhoutuvan saaren asukkaiden jättämistä saarelleen: mitä väliä luonnon kannalta on sillä, tuhoutuvatko asukkaat saaren mukana vai myöhemmin puuttuviin ruokavaroihin? Mikäli luonto voi hyvin ollessaan "monimuotoinen" ja huonosti ollessaan "yksipuolinen", monimuotoisuuden mittarin valinta vaikuttaa keskeisesti siihen, mikä on "oikein" ja mikä "väärin" luonnon kannalta: jos monimuotoisuus tarkoittaa lajien määrää, ihmisen lisääntyminen on pahasta, jos taas meemien määrää, ihmisen lisääntyminen voi olla hyvästäkin.
Edelleen kavahdan ajatusta, jonka mukaan ihmiselle kuuluu tietty siivu luonnosta, jota ihminen ei saa ylittää. Tällaista oikeudenmukaisuutta ei luonnossa esiinny; miksi ihminen tuhoaisi luontoa pahemmin rikkomalla tätä oikeudenmukaisuutta kuin noudattamalla sitä?
Kaikkein lähimpänä omia ajatuksiani on kanta, jonka mukaan ihmisten pitäisi omaksi edukseen karsia syntyvyyttä. Tämä voi olla paikallisesti totta: on turha synnyttää lasta, jota ei pysty ruokkimaan tai joka ei myöhemmin todennäköisesti saa huolehdituksi itsestään. (Tässä tietenkin jätetään huomiotta lasten hankkimisen tunteelliset puolet.) Suunnitelmallisena ja hajautettuna tämä kanta on kuitenkin mielestäni ongelmallinen.
Syntyvyyden säännöstelyyn on kaksi asennetta: lakitekninen ja yksilöllinen. Lakitekninen syntyvyyden säännöstely voi olla järkevää yhteiskunnan vakauden kannalta, mutta polkee yksilöoikeuksia todella rajusti. Ihmisten lisääntymisvietti on melkoinen, ja sen sääntely tuottaa hurjia epäkohtia ja patoumia. Järjestelmää, jossa syntyvyys on säänneltyä, on todella vaikea pitää oikeudenmukaisena. Koska lapsia ei voi oikein korvata millään, etuoikeudet lasten hankkimisessa tulevat yhdeksi suureksi riidan- ja petoksenaiheeksi. Edelleen, jos ihmisten lapsimäärää rajoitetaan, heille tulee sitä tärkeämmäksi saada juuri tietynlainen lapsi, joka johtaa eräänlaiseen rodunjalostukseen (epätoivottujen lasten pois heittämiseen).
Joka tapauksessa tuottaakseen todellisen ratkaisun liikakansoitukseen lakisäännöstelyn pitää olla joko universaalia tai kohdistua kaikkiin kansoihin, joissa syntyvyys ei luonnostaan ole pieni. Muuten törmätään seuraavan kohdan (yksilöllisen syntyvyyden säännöstelyn) ongelmiin.
Jos luotetaan yksilöiden omaan valintaan syntyvyyden rajoittajana (ja yritetään koulutuksen ja kasvatuksen keinoin heitä siihen ajaa), törmätään uuteen ongelmaan. Se on resurssien kasaantuminen. Ainakin tämänhetkisessä maailmassa ne, jotka vapaaehtoisesti rajoittavat lapsimääräänsä rankasti, asuvat tyypillisesti maissa, joissa ruokaa ja hyödykkeitä on yltäkylläisesti. Maailmaa vaivaa epätasapaino, jossa toisilla mailla on teknologista ja taloudellista valtaa, toisilla ihmisten määrästä kohoavaa raakaa voimaa. Teollisuusmaiden ihmisillä on kaksi keinoa pahentaa tätä epätasapainoa: yksilökohtaisen kulutuksen lisääminen ja lisääntymisestä pidättäytyminen. Epätasapaino pyrkii korjautumaan jatkuvasti suuremmilla teollisuusmaihin suuntautuvilla muuttovirroilla. Nämä maahanmuuttajat tuovat mukanaan omia perhearvojaan, jotka vaikuttavat edelleen lasten hankinnassa uudessa kotimaassa. Niinpä, vaikka teollisuusmaiden ihmisistä jokin osa jatkuvasti vähentäisi lisääntymistään, eivät lisääntyvät ihmiset sillä lopu.
Ongelma on oikeastaan sama kuin kaiken muunkin elämän kanssa: sellainen, joka ei halua menestyä, ei menesty. Asia ei tietenkään ole niin yksioikoinen, että lisääntymistä karsastavat olisi tuomittu häviämään. Lisääntymisen välttämiseen on monia kulttuurillisia ja yksilöllisiä syitä, ja se on omalla tavallaan leviävä meemi. On kuitenkin lähes varmaa, ettei yksilöllinen lisääntymisestä pidättäytyminen koskaan saavuta sellaista asemaa, että lisääntymishalu alkaisi jäädä ihmiskunnassa alakynteen.
Loppuyhteenvetona sanoisin, että näen marginaalisen mahdollisuuden vakaaseen, pysyvän kokoiseen ihmiskuntaan, joka saadaan aikaan monin eri keinoin. Sen sijaan suhtaudun skeptisesti siihen, että tällainen ihmiskunta voi olla hyvä millään kriteerillä (muulla kuin pysyvyydellä). Lisäksi havaitsen lapsista yhteiskunnallisia ja tunteellisia hyviä puolia, jotka saavat minut kannattamaan lasten hankkimista. Siksi olen halukas heittämään kädet pystyyn, antamaan ihmisten lisääntyä, ja kokeilemaan milloin mitäkin apukeinoa liikakansoituksesta tuleviin ongelmiin. Uskon siis, että kokonaisuudessaan ihmisten lisääntymisestä tuleva murhe, kipu ja epäoikeudenmukaisuus ovat ongelmia, joihin ei ole ratkaisua.
Tämänhetkisenä ratkaisuna liikakansoituksen ongelmiin kannatan sitä, että teollisuusmaissa ihmiset hankkivat lapsia (vähintään) sen verran kuin yhteiskunnan hyvään pyörimiseen tarvitaan, vähentävät johdonmukaisesti kulutustaan, yrittävät kehitellä uusia energianlähteitä, tuotantotapoja, asuinalueita ja -muotoja (ts. lisäävät olemassa olevia resursseja), sekä yrittävät markkinoida kolmannen maailman maihin kohtuullisen perhekoon ajatusta. Maahanmuuton rajoittaminen on pahasta, mutta maahanmuuton kanssakin teollisuusmaiden täytyy säilyttää oma kulttuuriperintönsä: ei auta mitään, jos teollisuusmaistakin tulee kehitysmaiden kaltaisia ajan mittaan. (Tämä ei kylläkään ole ollenkaan relevantti uhkakuva.)