Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Internetissä asustavat vierekkäin diktatuuri, anarkia ja suora demokratia. Miten valta jakautuu netissä ja miksi sitä jaetaan? Tästä mahtavasta hallintomallien laboratoriosta voi oppia paljon sellaista, mikä on sovellettavissa suoraan netin ulkopuolellakin.
Internet ("netti") lienee edelleen maailman sääntelemättömin ja siten vapain yhteistoiminnan väline, vaikka villien 1990-luvun loppupuolen vuosien jälkeen moni asia onkin muuttunut. Edelleen hyvin pienillä taloudellisilla panostuksilla voi luoda nettiin omia palveluitaan ja julkaista omia viestejään, jotka voivat muuttaa maailmaa tai sitten vajota netin äärettömään mereen ja unohtua. Joskus on edes vaikea muistaa, että netissäkin on rajoituksia. Toisaalta myös netin vapaus saatetaan ottaa annettuna ymmärtämättä, etteivät netin perustoiminnan takaavat sopimukset ole mikään itsestään selvä asia.
Tässä jutussa tarkastelen sitä, miten netin vapaudet, rajoitukset ja valta muodostuvat. Aloitamme perussäännöistä ja netin taustalla olevista sopimuksista. Etenemme yksittäisen palveluntuottajan vapauksiin, pohdimme hiukan niiden rajoituksia ja sitten katsomme, miten verkkoyhteisöt toimivat. Lopuksi palaamme siihen, mitä netin hallinnosta voi oppia.
Palataanpa lähtökohtiin. Mitkä ovat ne perussäännöt, joihin kaikki muut netin säännöt perustuvat?
Vaikka netin käyttäjällä on paljon vapauksia, niistä vain harvat ovat oikeuksia. Saat esimerkiksi lähettää videon palvelimelle, jos pystyt, mutta toisella käyttäjällä on yhtäläinen vapaus häiriköidä liikennettäsi tai videopalvelun ylläpitäjällä estää pääsysi palvelimelle. Tämä on hyvin erilainen tilanne kuin fyysisessä maailmassa, jossa esimerkiksi matkustusvapautta on tukemassa oikeus vapaaseen liikkuvuuteen: matkantekoasi tahallisesti häiritsevä ihminen voidaan oikeasti panna aisoihin tai saattaa vastuuseen aiheuttamastaan haitasta.
Internet koostuu palvelimista, jotka tarjoavat erilaisia palveluita, ja verkosta, joka välittää tietokoneiden välistä liikennettä. Palvelimet ovat yksityinen resurssi ja niitä hallinnoidaan yksityisesti. Kuka tahansa, jolla on ylipäänsä nettiyhteys ja siinä päällä oleva kone, voi julkaista palvelun, koska mikä tahansa netissä oleva kone voi ottaa yhteyden mihin tahansa muuhun netissä olevaan koneeseen. On tosin palvelun tarjoajan vastuulla jotenkin saattaa muiden tietoon, missä palvelu on saatavilla ja miten sitä käytetään.
Palvelimet ovat siis lähtökohtaisesti ylläpitäjiensä diktatuureja: palvelimen haltija määrittää, millaisia palveluita se tarjoaa ja miten se siis reagoi muiden yhteydenottoihin. Netin perustava luonne syntyy siitä, että tällä tavoin on delegoitu kaikki valta netin sisällöstä sen käyttäjille itselleen. Ero on huomattava verratessa tätä esimerkiksi radioasemiin, joiden perustamiseksi tarvitsee kallista laitteistoa ja lisäksi kansalliselta viranomaiselta luvan lähettää tietyllä taajuudella ohjelmaa. Miten netissä on saatu delegoiduksi näin paljon valtaa, miten tämä tilanne on edes saatu aikaan?
Vaikka palvelut ovat yksityisiä, niitä yhdistävä verkko on yhteinen resurssi. Verkon eri osat ovat yksityisten toimijoiden hallussa, mutta niiden sääntöjä hallitsevat verkkoyhtiöiden väliset sopimukset, maiden väliset sopimukset ja eri maiden kansallinen lainsäädäntö. Näiden sopimusten olennainen sisältö on, että verkossa pitää kohdella kaikkea (laillista) liikennettä tasavertaisesti. Verkkoyhtiö ei saa lähtökohtaisesti suosia tai estää liikennettä sisällön perusteella, ei häiritä tai estää kilpailijoidensa tuotteiden toimintaa ja niin edelleen.[[Näitä periaatteita kutsutaan yhteisellä nimellä "Net neutrality", ne on dokumentoitu osoitteessa https://www.fcc.gov/openinternet , ja niitä on puolustettu raivoisasti viimeksi vuonna 2014: http://www.savetheinternet.com/net-neutrality-what-you-need-know-now .]]
Verkon toiminnassa on muitakin yhteisiä resursseja kuin liikenteenvälitys, joiden hallinto on melko tiukasti pidetty hajautettuna ja kaikille tasapuolisena. Verkko-osoitteet (sellaiset kuin 83.143.218.2), joiden perusteella koneisiin otetaan yhteyttä, jaetaan nettioperaattoreille tarpeen mukaan.[[Perinteiset IPv4-osoitteet ovat tosin tällä hetkellä loppuneet kesken: elämme jännittäviä aikoja.]] Verkkonimet, kuten skrolli.fi, joilla voi useissa yhteyksissä korvata vaikeasti muistettavat osoitteet, delegoidaan hierarkkisesti eri toimijoille: esimerkiksi .fi-nimiä jakaa Suomen viestintävirasto, Ficora. Verkon standardit kirjoitetaan "tiedoksi" RFC-tiedostoihin ja niitä voi noudattaa, jos huvittaa ja jos haluaa saada aikaan yhteentoimivuutta muiden toimijoiden kanssa.[[Käytännössä koko Internetin tekniset käytännöt on luettavissa RFC-dokumenteista esim. täällä: http://www.rfc-editor.org/rfc-index.html .]]
Lukemattomilla järjestelyillä on siis pyritty luomaan yhteinen leikkikenttä, johon voi perustaa pieniä diktatuureja ja jossa kukaan ei pääse liikaa lyömään toista. Miksi ihmeessä? Syyt ovat sekä ideologisia että käytännöllisiä. Netin luomista ovat toisaalta ohjanneet idealistiset visiot siitä, mitä kaikkea hyvää sillä saadaan aikaan. Toisaalta kyseessä on yksinkertaisesti kilpailuetu: syntyvaiheissaan Internet oli vain yksi monista kilpailevista teknologioista, ja se peittosi kaikki muut ennen kaikkea siksi, että siihen oli niin helppoa päästä mukaan.
Tämä netin perusopetus - että jakamalla muille vapauksia tulee itsekin vahvemmaksi - toistuu uudestaan ja uudestaan netin eri osissa, kuten yksittäisissä palveluissa, päätöselinten toiminnassa ja uusien yhteistyöalustojen suunnittelussa. Palaamme aiheeseen verkkoyhteisöistä puhuvassa osiossa.
Sinä päätät, mitä omalla koneellasi teet, ja minä päätän, mitä teen omallani. Missä menevät vapautemme rajat?
Ensinnäkin, kaikkea ei pysty tekemään. Jos käytän ulkopuolista eli jonkun muun hallinnoimaa palvelua, en pysty lähtökohtaisesti vaikuttamaan mitenkään siihen, miten tuo palvelu muuttuu. Yllättävän harvat käyttäjät ovat tietoisia tästä. Tällä hetkellä voin kertoa Googlelle, miten tietojani saa käyttää, mutta Google voi lakata noudattamasta näitä asetuksiani noin vain. Käyttämäni nettipalvelu tai foorumi voi lakata toimimasta, ja tämä voi johtua yhtä hyvin siitä, ettei sen ylläpitäjä jaksa tukea tapaa, jolla otan siihen yhteyttä, kuin siitä, että minulla sattuu olemaan ylläpitäjän mielestä ruma naama, väärät mielipiteet tai kilpaileva tuote. En mahda mitään sille, että Facebook sensuroi kaikki ilmiannetut imetyskuvat, enkä sille, että rakkausrunot.fi sensuroi runot, joissa käytetään tuhmia sanoja. Jos olen poliittisesti aktiivinen diktatuurivaltiossa, en voi estää isoja nettifirmoja myymästä keräämiään tietojani maani tiedustelupalvelulle.
Toisaalta, tietyt tekoni ovat rajoitettuja siksi, että niistä voi aiheutua minulle haittaa netin ulkopuolella. Yhdysvalloissa ja vähemmässä määrin muissakin länsimaissa on vaarallista perustaa mitään palvelua, johon käyttäjät voivat lähettää tiedostoja toisten ladattaviksi, koska on aina vaara, että tekijänoikeusjärjestöt haastavat minut oikeuteen "varoittavana esimerkkinä" - ja korvausvaatimukset voivat olla aivan mielikuvituksellisia. Palveluita voidaan sulkea joko uhkaamalla oikeusjutulla palvelimen tarjoavaa yritystä palvelimen fyysisessä sijaintimaassa tai palvelimen ylläpitäjää ylläpitäjän oleskelumaassa. Nämä toimet voivat ulottua myös palvelun sidosryhmiin, koska palvelun ylläpitäjä voidaan pakottaa paljastamaan palvelun käyttäjien tietoja.
Kolmas ja ehkä mielenkiintoisin voima, joka rajoittaa tekemisiäni, on muiden käyttäjien reaktiot. Ihmiset häviävät nopeasti foorumeilta, joita pidetään yllä huonosti, epäoikeudenmukaisesti tai läpinäkymättömästi. Harvat haluavat kehittää avointa ohjelmistoa, jos sen vastuutaho soveltaa mielivaltaa siihen, mitä ottaa vastaan, tai on muuten hankala. Käyttäjät kaikkoavat palveluista, jotka eivät palvele käyttäjiään, eikä riitaisan työryhmän tehtävänä oleva standardi valmistu koskaan.
Vapaus netissä on siksi hyvin rikkoutuva asia. Niin kauan, kuin ei yritä saada mitään aikaan, voi suhteellisen rauhassa olla saamatta mitään aikaan. Kun oikeasti yrittää jotain, altistuu erilaisille hyökkäystavoille. Netin tasa-arvoperiaatteet suojaavat kyllä, mutteivät rajattomasti. Jos joku oikeasti yrittää häiritä työtäsi netissä, tarvitaan riippumattomuutta tai enintään vastavuoroista riippuvuutta muista palveluista, lakiteknisen koskemattomuuden suunnittelua, sekä toimintatapoja ja periaatteita, jotka vetoavat muihin käyttäjiin ja syventävät uskollisuutta.
Netissä diktatuurit eivät ole niin pahoja kuin fyysisessä maailmassa, koska ne eivät vie tilaa keneltäkään eikä kenenkään ole pakko olla niiden kanssa tekemisissä. Palveluiden ylläpitäjät kuitenkin rajoittavat usein omaa valtaansa saadakseen palvelulleen käyttäjiä. Käyttäjät ovat pohjimmiltaan palvelun vaikutusvallan mitta: mitä useampia käyttäjiä palvelulla on, sitä useampi sitä yleensä haluaa käyttää, ja sitä vaikeampi sitä on korvata toisella palvelulla.
Heikoin muoto, joka palveluiden ylläpitäjillä on houkutella muita palveluunsa, on yksinkertaisesti luoda edes tekniset edellytykset vaikuttaa palveluun jotenkin. Blogien kommentointimekanismit, tietoa vastaanottavat automaatit, wikit sekä muut kaikkien muokattavissa olevat verkkosivut ovat tästä hyviä esimerkkejä.[[Maailman ensimmäinen wiki on osoitteessa http://c2.com/cgi/wiki , ja toinen samanlainen varhainen kokeilu on http://everything2.com/ .]] Moni käyttäjä luottaa sanomattomaan lupaukseen, että kun palvelu on rakennettu sallivaksi, se myös sellaisena pysyy. Teknisesti avattu diktatuuri on vähän kuin maailma, jossa on yksi jumala (ylläpitäjä) mutta asukkailla vapaa tahto. Näissä maailmoissa on usein kirjoittamattomia sääntöjä, jotka opitaan esimerkin kautta aiemmilta käyttäjiltä.
Mutta teknisen avaamisenkin voi tehdä peruuttamattomalla tavalla, jolloin palveluiden hallintomallista tulee anarkistinen. Netin mielenkiintoinen erityispiirre on anarkioiden suuri määrä.
Anarkistiset palvelut on rakennettu siten hajautetuiksi, että ne koostuvat monien osapuolten yhteistoiminnasta eikä kukaan yksittäinen osapuoli pysty tekemään palvelulle muuta kuin lakata osallistumasta siihen. Esimerkiksi webbifoorumeita edeltäneet keskusteluryhmät (Usenet) toimivat tällä tavalla: kaikki Usenet-verkostoon kuuluneet palvelimet kopioivat kaikki haluamansa artikkelit muilta Usenet-palvelimilta ja lähettivät vastaavasti toiseen suuntaan artikkelit, jotka muut suostuivat ottamaan vastaan. Seurauksena näihin keskusteluryhmiin postitusta on hyvin vaikeaa estää, ja niiden sisältöä lähes mahdotonta hallita. Modernimpi esimerkki anarkistisesta palvelusta on kryptovaluutta Bitcoin: tämän valuutan kirjanpito hoidetaan verkkoliikenteellä, mutta siten hajautetulla tavalla, ettei yksittäinen toimija pysty helposti häiritsemään järjestelmän toimintaa.
Anarkistisen palvelun toimintatapaa on hyvin vaikeaa muuttaa perustamisvaiheen jälkeen, mikä altistaa sitä hyväksikäytölle. Jos alkuvaiheessa ei ole otettu huomioon, miten palvelua voi hyödyntää "vääriin" käyttötarkoituksiin, palvelun hyväksikäyttö saattaa tehdä siitä alkuperäisille käyttäjilleen lähes käyttökelvottoman. Tunnetuin esimerkki on tietysti sähköposti, josta jo kauan on reippaasti yli 99% ollut roskapostia. Sähköposti rakennettiin oletukselle, että kuka tahansa voi lähettää minkälaisen tahansa viestin - mukaan lukien tiedot lähettäjästä, vastaanottajista ja kaikesta muustakin. Tämä valinta vaikeuttaa edelleen toivotun sähköpostin erottamista ei-toivotusta.
Anarkistisissa palveluissa on kuitenkin usein yksi hallinnointitaho, jolla on paljon sanottavaa palvelun kehityssuuntiin: kehittäjät, jotka ovat tehneet palvelun pyörittämiseen tarvittavan ohjelmiston. Kun ohjelmistoa päivitetään, sen kehittäjillä on huomattava valta siihen, mihin suuntaan palvelu kehittyy. Vasta, kun palvelun taustaohjelmistoissa on monia, keskenään kilpailevia toteutuksia, voidaan puhua tosissaan hajautetusta palvelusta.
Eräs tapa yhteishallintoon on käyttäjäehtosopimuksilla (EULA) muille jaetut oikeudet. Varsinkin kaupalliset palvelut käyttävät näitä sekä antaakseen käyttäjille lupauksia että rajoittaakseen omaa oikeudellista vastuutaan, jos käyttäjät suivaantuvat jostain. Käyttöehtosopimukset tarjoavat yleensä varsinkin maksamattomille asiakkaille hyvin heikot oikeudet, mutta suurin osa netin käyttäjistä ei välitä, ennen kuin blogipalvelu muuttuukin yhtäkkiä kalliiksi ja sisällön siirtäminen muualle osoittautuu teknisesti hankalaksi.
Aidompi tapa osallistaa muita käyttäjiä on ottaa heidät mukaan palvelun todelliseen päätöksentekoon. Tämä fyysisestä maailmasta lainattu toimintamalli saattaa tuntua raskaalta tai byrokraattiselta, mutta nimenomaan netissä sen käynnistäminen on hyvin helppoa. Ei tarvitse käytännössä muuta kuin dokumentoida, miten palvelua hallinnoidaan, ja jaella palvelun ylläpito-oikeuksia muille tahoille dokumentoidun prosessin mukaisesti. Erilaisista hallintomalleista on kertynyt paljon kokemusta, joten ideoita on runsaasti tarjolla: esimerkiksi äänestykset, seuraajanimitykset tai erilaiset kriteeristöt, mitä erityisoikeutetuilta käyttäjiltä edellytetään.
Samalla, kun netti on tehnyt ennenkuulumattoman helpoksi perustaa uusia palveluita, on ensimmäisiä kertoja maailmanhistoriassa mahdollista järjestää äänestyksiä nopeasti, tehokkaasti ja toistettavasti. Vaikka yhteiskunnan käytössä sähköisten äänestysten kokeilut ovat menneet huonosti, verkkoyhteisöissä on onnistuttu luomaan äänestyskäytäntöjä, jotka ovat oikeasti melko vaikeita manipuloida. Debian-käyttöjärjestelmäprojektissa on noin 1000 "kansalaista", joiden äänestyksistä on saatu toistettavia ja konekäsiteltäviä.[[Debianin äänestykset eivät kuitenkaan ole nimettömiä, joten niitä ei voi sellaisenaan soveltaa valtioiden käyttöön.]]
Mukanaolo päätöksenteossa sitouttaa käyttäjät erittäin hyvin palveluihin ja palveluille perustuviin hankkeisiin. Demokraattisia (kuten anarkistisiakin) yhteisöjä toisaalta vaivaa joskus kiistely ja siitä aiheutuvat ikävät fiilikset: joskus on helpompaa vain sallia diktaattorin ratkaista ristiriidat parhaaksi näkemällään tavalla. On kuitenkin vaikeaa olla diktaattori niin, ettei lopulta söisi yhteisöä sisältä, kun vahingossa tai lyhytnäköisyyden vuoksi tehdyt epäoikeudenmukaisuudet alkavat kasaantua. Moni lupaava yhteistyöprojekti on kaatunut vallan keskittymiseen liian harvoille; harvempi siihen, että päätöksentekoprosessit ovat liian raskaita. Ja netissä asiat tapahtuvat niin nopeasti, että tämän oikeasti ehtii nähdä elinaikanaan.
Kun netti alkoi herättää suurten massojen huomion 1990-luvun puolivälissä, alkoi myös näihin päiviin saakka säilynyt kuilu teknisten ja ei-teknisten käyttäjien välillä. Vaikka kaikilla käyttäjillä on periaatteessa mahdollisuus perustaa mitä vain palveluita, huima enemmistö netin käyttäjistä ei vain yksinkertaisesti osaa sitä tehdä. Tästä syntyy tarve palveluille, joissa ei-teknisetkin käyttäjät pystyvät luomaan jollain tavoin hallinnoimiaan diktatuureja omiin tarkoituksiinsa: oma blogi blogipalvelussa, oma maailma nettipelissä, tiedostojen jakamisasetukset pilvipalvelussa, johon tallennetaan tiedostoja.
Tässä ei tietenkään ole olennaisesti mitään eroa siihen, että palvelussa on vain annettu käyttäjille teknisiä keinoja vaikuttaa sisältöön tai toimintaan. Joskus kuitenkin palvelu on järjestetty siten, että palvelun alkuperäiselle tuottajalle on oikeasti teknisesti mahdotonta viedä palvelua mikrokosmoksen ylläpitäjältä pois. Esimerkiksi verkkopeli toimii yleensä siten, että yksi käyttäjistä jakaa maailman omalta koneeltaan ja maailman tiedot todella ovat täysin tuon käyttäjän hallussa. Parhaassa tapauksessa pelipalvelin voi olla avointa ohjelmistoa, jolloin kehittäjä ei voi noin vain vanhentaa ohjelmistonsa lisenssejä.
Tällaisen pysyvän, peruuttamattoman vallan saaminen omiin tuotoksiin osallistaa käyttäjiä yhtä hyvin tai tehokkaamminkin kuin mukanaolo päätöksenteossa. Sekä suljetut että avoimet alustat tuottavat valtavia ekosysteemeitä, joissa käyttäjät mainostavat ylläpitämiään palveluita, kutsuvat muita käyttäjiä omiin mikromaailmoihinsa ja panevat tolkuttomia määriä työtä ja energiaa tuottaakseen uusia palveluita muiden kehittämillä alustoilla.
Netin keskeinen opetus tähän mennessä on se, että suuria asioita ei voi tehdä yksin. Toinen opetus on kuitenkin se, että yhteistyö ei välttämättä tarkoita sitä, että istutaan yhteen pöytään (tai mihin tahansa mediaan) ja aletaan keskustella asioista. Uusi, keskeinen yhteistyötapa on se, että antaa ihmisille välineitä: rakentaa palvelun tai ohjelmiston, dokumentoi sen käyttötavan ja sanoo ihmisille: "Katsokaa, näin se toimii, tätä te voitte tällä tehdä." Sitten odotellaan, mitä tapahtuu - jos mitään.
Netissä asiat tapahtuvat nopeammin kuin muualla, ja siksi se tuottaa nopeasti tietoa myös siitä, mitä pitää välttää. Varmasti yleisin syy, miksi jokin hanke kaatuu, on se, että siinä on jokin yksittäinen heikko lenkki, ja tuo lenkki on pettänyt. ICQ - jos joku sen vielä muistaa - kaatui siihen, että sen käyttäjät löysivät toisensa yhden järjestelmän kautta ja tuota järjestelmää ylläpitävä yritys haastettiin oikeuteen ja hävisi. Moni lupaava käyttöjärjestelmä on sovellusten kehittäjien harmiksi kadonnut maailmankartalta, kun se on myyty toiselle firmalle ja lisensoitu uudelleen järjettömillä ehdoilla tai yksinkertaisesti lopetettu. Egyptiläiset menettivät arabikevään kynnyksellä nettiyhteytensä ulkomaailmaan, koska kaikki maan tietoliikennereitit olivat hallituksen armoilla ja hallitus päätti katkaista yhteydet. Ja Wikileaks-sivustoa vastaan hyökättiin epäsuorasti yrittämällä estää sen ylläpitäjän toimintaedellytykset.
Kun tuottaa uusia asioita, alkuvaiheessa tarvitaan innostusta ja kykyä vakuuttaa muut visioistaan. Mutta kun hanke kasvaa, tarvitaan muiden osallistamista ja pitkän tähtäimen suunnittelua. Tämä näkyy netissä, mutta aivan yhtä lailla fyysisen maailman yhteisöissä ja organisaatioissa.
Pikalinkit: