Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(nettipäiväkirja 21.03.2013) Luin vanhasta Ylioppilaslehdestä jutun älylääkkeistä, älyllistä suorituskykyä lisäävistä lääkkeistä. Lääkkeet nopeuttavat käyttäjänsä järjenjuoksua, parantavat keskittymistä ja vahventavat muistia; lisäksi jotkin tekevät käyttäjistään sanavalmiimpia. Muistin, että lukion psykologiankirjassakin oli mainittu näistä aineista: kirjassa oli kertomus taiteilijasta, joka piti sekavaa ja uneliasta puhetapaansa itselleen ominaisena, kunnes lääkitettynä alkoi puhua kirkkaasti ja selkeästi. Lääkityksen lopetettuaan hän ei enää pitänyt vanhasta puhetavastaan; hän olisi mieluummin halunnut olla se toinen ihminen, joksi lääkitys hänet teki.
Mietin yhtä lailla tuolloin ja nyt, että jotain pahaahan tällaisessa douppaamisessa tietenkin täytyy olla; mutta mitä se oikein on? Kaikesta miellyttävästä tietysti tulee jollain tavoin riippuvaiseksi, mutta seksiä, hyvää ruokaa tai kavereiden antamaa kunnioitusta eivät useimmat suosittaisi varomaan vain sen takia, että harmittaa, jos niitä ei saa niin paljon kuin on tavannut saada.
Useimpien huumeiden vieroitusoireet ovat jyrkkiä ja arvaamattomia, ja niiden annostusta tekee mieli lisätä loputtomiin. Tässä on varmasti syytä kylliksi varoa. Mutta jos älylääke olisikin sellainen, että sitä voi ongelmitta nappailla loppuelämänsä, se ei tulisi edes kalliiksi, ja lopettamisen haitat rajoittuisivat siihen, että palaisi entiselleen, niin olisiko lääkkeen käyttö oikeasti pahasta? En tiedä, ovatko älylääkkeet tällaisia, eikä tiedä kukaan muukaan, sillä lääkkeiden pitkäaikaisista vaikutuksista ei ole tarpeeksi tietoa. Mutta minusta vaikuttaa ainakin teoreettisesti mahdolliselta, että tällainen lääke olisi olemassa.
Oikeastaan varsinainen kysymys on tämä: jos parempi älyllinen suorituskyky on oikeasti hyvästä, mikseivät ihmiset toimi luonnostaan, muutenkin, niin kuin toimisivat älylääkkeiden alaisina? Älykkyys itse on tietenkin monimutkainen asia, ja ihmisissä olevan älyllisen variaation, miten sitä mitataankin, voi yleensä selittää sillä, ettei luontokaan "osaa" rakentaa mahdollisimman älykästä yksilöä eivätkä erilaiset älykkyyden tavat läheskään aina johda yksilön pärjäämiseen erilaisissa ympäristöissä. Älylääkkeet kuitenkin tekevät varsin yksinkertaisen asian: ne lisäävät aivojen dopamiinintuotantoa, minkä kaikkia vaikutuksia ei tietenkään tunneta, mutta dopamiinin oletetaan olevan aivojen "palkintoaine", eli älylääkkeet saavat kaiken tuntumaan paremmalta. ADHD-diagnosoiduilla on todettu alhaisia dopamiinitasoja; heidän keskittymishäiriöissään saattaa siis olla kyse siitä, ettei mikään tunnu palkitsevalta.
Tämä menee jo aikamoiseksi jossitteluksi, mutta jos lääkkeiden toiminta perustuu lähinnä siihen, että ne saavat kaiken tekemisen tuntumaan kivemmalta, ja jos ihmisten luonnollisessa palkinnonsäätelyssä ylipäänsä on mitään järkeä, niin älylääkkeiden vika on siinä, että ne saavat käyttäjänsä suorittamaan loistavasti vääriä asioita. Jos meillä olisi lääkkeitä, jotka saavat oman kullan tuntumaan hirveän paljon paremmalta kuin muut, pitäisikö meidän nappailla sitä avioliittojemme turvaamiseksi? Jos meillä olisi lääkkeitä, jotka saavat meidät loputtoman lojaaleiksi lähiympäristöllemme tai täydellisen rationaalisiksi utilitaristeiksi, pitäisikö meidän nappailla niitä, jottemme lankeaisi lyhytnäköiseen eduntavoitteluun? Tai toisin päin: jos kulttuuri vaatii meiltä eli asettaa meille ihanteeksi parempia koetuloksia, pidempikestoista avioliittoja ja epäitsekkäämpää käytöstä kuin mitä luonnostamme tekisimme, kumpi on oikeassa, kulttuuri vai luonto?
Saavuttaakseen haluamiaan päämääriä ihmisten täytyy miettiä kahta asiaa: mitä he haluavat saavuttaa, ja miten he voivat sen saavuttaa. Monet eivät ajattele kumpaakaan kunnolla, mutta hämmentävän monet ajattelevat aivan suhteettomasti päämäärien saavuttamisen välineitä sen kustannuksella, että miettisivät, mikä oikeasti on saavuttamisen arvoista. Hyvä, sinut on hyväksytty kansainvälisesti arvostettuun kouluun ja sinulla on valtavat vertais- ja auktoriteettipaineet menestyä opiskelussasi; onko tämä oikeasti sellainen päämäärä, jonka eteen kannattaa käyttää kaikki älyllinen kapasiteettinsa? Toisesta näkökulmasta on kyse siitä, ettet osaa päästää irti päämäärästä, johon olet jo uhrannut niin paljon. Ja on tunnettu psykologinen taipumus, että ihmiset yliarvioivat saman linjan jatkamisen hyödyt vaihtoehtoihin nähden: ihmisillä on psykologinen taipumus pelätä muutosta ja pitää se, minkä kanssa he ovat aiemmin olleet tekemisissä.
Miksi ihminen tarvitsee unta? Miksi ihminen painottaa lähellä olevaa nautintoa kauempana olevaan nähden? Miksi tuntuu hyvältä joskus olla yksin? Miksi tekee mieli lukea roskaromaaneja? Miksi jumputtavasta musiikista tulee joskus tosi hyvä mieli? Miksi haluaa hetkessä uhrata kaiken sellaisen ihmisen vuoksi, joka ei kymmenen vuoden kuluttua tunnu edes hymyn arvoiselta?
Voi olla, että viettimme ja tarjolla olevat tuotteet asettavat meille mielihyväansoja, jotka vievät meitä väärään suuntaan nykyisessä kulttuurissamme. Mutta niitä ei pidä jättää täysin omaan arvoonsa. Vieteillämme on huomattavasti pidempi kokemus siitä, mikä on saavuttamisen arvoista, kuin kulttuurillamme. Ja tästä syystä, mihin tahansa viettien ohjeet perustunevatkin, niitä on syytä kuunnella, ennen kuin peitämme ja muunnamme ne muuttelemalla kehomme psykokemiaa.
Ehkä myös: