Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Luonnon ja ihmisen, alkukantaisen ja kehittyneen tai järjestymättömän ja järjestyneen ero muodostaa yhden sellaisen mytologisen perusjaottelun, joka esiintyy meidän kulttuurissamme kauttaaltaan ja ilmeisesti kaikissa kulttuureissa jossain muodossa. Luonto on ihmiselle ulkopuolinen, koska ihmisen on aina pitänyt tehdä työtä pärjätäkseen ympäristölleen ja ympäristössään. Jotkut liittävät samaan kahtiajakoon vielä naisen ja miehen, alhaalla ja ylhäällä olemisen ja niin edelleen, mutta nämä ajatukset eivät ole niin laajalle levinneitä. Sama kahtiajaottelu näkyy myös ihmisissä itsessään: ihmisillä on järki ja tunteet, ruumis ja tietoisuus, ja tämä dikotomia näyttelee suurta roolia esimerkiksi länsimaisessa moraaliajattelussa. (Itse käytän jaottelua hyväksi ainakin mihin oikein pyrin-sivulla ja maailmankatsomukseni-sivulla.)
Mutta ajat muuttuvat, ja luonnon merkitys muuttuu. Länsimaissa on ainakin uudella ajalla toisaalta kannatettu järkeä ja tietoa kehityksen nimissä, toisaalta haikailtu "menetettyä" luonnollisuutta (jota ihmisellä tuskin on todellisuudessa koskaan ollut). Ihmisen ruumis ja tunteet voivat tietysti hyvin luonnossa, mutta on silti kyseenalaista väittää, että järjestä olisi vain haittaa ihmisen hyvinvoinnille. Sivistys toki saattaa häiritä viettien noudattamista ja siten estää ihmistä nauttimasta elämästä, mutta toisaalta sokea tunteiden seuraaminen vie yleensä kurjuuteen sekin.
Ylipäänsä tämä "kaipuu luontoon" on lähinnä järjen itsekritiikkiä ja sellaisena oikein tervettä. Vaikka kriittisyys on hyvästä, järki ei voi päästä mihinkään kestäviin tuloksiin kieltämällä itsensä. Luonto on kaiken järjestyksen kehittänyt, ja vaikka järki (joka on järjestystä) voi ehkä tuhota itsensä, se tuskin voi estää luontoa kehittämästä uutta järkeä. Niinpä järjen hylkääminen vie vain silmukkaan, jossa järjestys uudestaan ja uudestaan kehittyy, toteaa itsensä huonoksi ja tuhoaa itsensä.
Luonnonsuojeluaatteen yhteydessä kehittyi toinen tapa ihailla luontoa. Jotkut edustavat ajatusmaailmaa, jossa ihminen on singottu erilleen luonnosta ja ainoana moraalinen, mutta paha: luonto on hyvä, ihminen paha, ja ihmisen luonnolle tekemä "vahinko" on korjattava. Vahingolla tarkoitetaan yleensä ihmisen tekemiä muutoksia, vaikka luonto ei ole luonteeltaan muuttumaton, vaan muuttuu mittakaavattomasti -- ts. ei ole sellaista tarkastelumittakaavaa, jolla luonnon vaihtelu tasautuisi pysyvyydeksi, staasiksi. (Joillekin ihmisen ja luonnon suhde on myös oikeudenmukaisuuskysymys, missä on minusta järkeäkin. Edelleen tarkastelen tätä moraalikysymystä lasten oikeutuksesta puhuvalla sivulla.)
En jaksa erikseen kritisoida kaikkea sitä tauhkaa, joka liittyy toisaalta järjen ihannoimiseen luonnon kustannuksella ja toisaalta luonnon ihannoimiseen järjen kustannuksella. Nämä käsitykset vaikuttavat minusta kummallisilta siksi, että suhtautumiseni luontoon ei mallaa niihin. Järki on ihmisille tutumpi kuin luonto, sillä jossain mielessä he ovat järkeä; luonto on heille suuri tuntematon. Ei ole ihme, että ihmisten suhtautumistavat luontoon ovat ja pysyvät niin etäisinä ja kummallisina.
Minä pidän itseäni luonnonuskovaisena, ja haluan kernaasti selittää, miten itse suhtaudun luontoon. Minusta luonto on suuri äiti, josta kaikki on peräisin. Ihmisen tunne, että sivistys on epäluonnollista, on vain ihmisten näkökulma: luonnon kannalta kaikki on luontoa. Ihmiset voivat järkensä vuoksi olla hyviä tai pahoja, mutta sitä he ovat omasta näkökulmastaan: luonto ei tuomitse eikä vahingoitu.
Luonto ansaitsee paljon kunnioitusta, muttei tarvitse sitä. Kunnioitettavuus ei johdu siitä, että luonto on meidän alkuperämme, sillä emme voineet valita, synnymmekö luonnosta, eikä meillä siksi ole syytä kiitollisuuteen siitä. Mutta luonto pitää meistä huolta koko ajan. Se on lempeä, valtava varasto, joka tarjoaa meille joka päivä sen, mitä tarvitsemme elääksemme ja iloitaksemme. Ruumiille se tarjoaa ruoan, tunteille sisällön ja järjelle loputtomasti puuhaa. Kaikki on meille luonnon antamaa.
Luonto ei ole oikeudenmukainen. Se ei tasaa muttei myöskään kärjistä eroja lastensa elinmahdollisuuksissa. Oikeudenmukaisuus on ihmisten vastuulla. Ja koska luonto on tällä tavoin rajaton ja moraalisesti riippumaton, sitä ei voi vahingoittaa. Luonto sulkee sisäänsä kaiken, senkin, mikä ihmisistä näyttää pahalta. Ihmisten tehtävä on ymmärtää, mikä on pahaa; luonto ei sitä ihmiselle opeta.
Luontoa palvelemme parhaiten nauttimalla siitä, ja itseämme palvelemme parhaiten sillä, että opettelemme kuuntelemaan, mitä oma luontomme, oma ruumiimme meille sanoo. Täydellinen ihminen ei ole sellainen, joka on täydellisen riippumaton ruumiistaan, vaan sellainen, joka on ruumiinsa kanssa täydellisen yhtä. Tietoisuus ja ruumis ovat yhtä, kun tietoisuus ymmärtää oikein, mitä ruumiissa ja tietoisuudessa itsessään tapahtuu. Tällöin vallitsee rehellisyys ja huoleton itsetietoisuus.
kategoria: elämäntavat kategoria: mytologia