Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Minua on jo pidempään kiusannut se, etten tajua tosissani, mitä anarkismi tarkoittaa. Olin aikoinani yllättynyt, kun joku tuttavani sanoi kommunismin ja anarkismin olevan lähellä toisiaan. Minä olin käsittänyt anarkismin tarkoittavan jotain individualistista, vallankäytöstä vapaata. Kommunismi (ihan oikeassakin merkityksessään) on taas täynnä vallankäyttöä, nimittäin ihmisten vallankäyttöä toisiinsa.
Minun nähdäkseni on olemassa karkeasti ottaen kolmenlaista valtaa: yksilövaltaa eli yksilöiden valtaa itseensä, yhteisövaltaa eli yhteisöiden valtaa jäseniinsä ja pakkovaltaa eli minkä tahansa entiteetin valtaa johonkin muuhun kuin itseensä tai jäseniinsä. Valta on monimutkainen käsite, mutta tarkoittakoon se tarkastelumme ajan mahdollisuutta tehdä päätös. Valtaa on sillä, joka päätöksen tekee; valta kohdistuu siihen, johon päätös vaikuttaa.
Yksilövallan käsite ei ole sen ongelmallisempi kuin pohjakäsitteensä yksilö. Sen sijaan yhteisövaltaa ja pakkovaltaa voi olla vaikea erottaa toisistaan, koska niiden samuus tai eriys riippuu siitä, mikä katsotaan olevan yhteisön jäsenten suhde yhteisön päätökseen. Mikäli yhteisön päätös ei ole sama kuin kaikkien sen jäsenten päätös, yhteisövallassa on osittain kyse pakkovallasta: eri mieltä olleisiin yhteisön jäseniin kohdistuu päätös, joka ei ole lähtöisin heistä itsestään.
Tästä syystä olin olettanut, että anarkismi hyväksyy vain yksilövallan. Sen sijaan sain huomata, että useimmat anarkistit hyväksyvät myös yhteisövallan. Näin ollen anarkisteilla täytyy, minun näkökulmastani, olla hienosyisempi määritelmä sille, mikä on huonoa valtaa, kuin se, jota olin ajatellut.
Anarkisti-FAQ:ssa (http://www.infoshop.org/faq/secAcon.html) ja Wikipediassa (http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkismi) käytetään mielenkiintoisia termejä hierarkkinen ja autoritaarinen, kun kerrotaan, millaiset kanssakäymisen muodot anarkismi haluaa kieltää. Minua rasittaa se, että anarkismista kertovissa artikkeleissa ne määritellään yleensä esimerkkien kautta: valtio, kapitalismi ja kirkko ovat "ainakin" hierarkkisia. Eivätkö yhteisöt sitten ole? Tarvitsisin jonkin määritelmän, jonka varassa voitaisiin arvioida, milloin vallankäyttö on hyväksyttävää ja milloin ei (hierarkia). Muuten valtio voidaan yksinkertaisesti uudelleennimetä esimerkiksi voltiaksi, eikä enää osatakaan sanoa, onko se hierarkkinen. Ongelma on vähän samanlainen, kuin yritys sulkea tunnustuksellinen opetus pois: mikä on tunnustuksellista? Perinteinen uskonnonopetus on "ainakin" tunnustuksellista. Mutta mikä on OK?
Toinen mahdollinen lähestymistapa on luopua ihmisiin kohdistuvasta vallasta (muusta kuin yksilövallasta) kokonaan, mutta pakottaa ympäristöön ja resursseihin kohdistuva valta yhteisölliseksi. Tällöin päätöksentekijät määräytyvät vaikutusten perusteella: asiasta ovat päättämässä ne, joita se koskee. En itse asiassa usko, että tästä on saatavissa toimivaa poliittista järjestelmää, koska se vaatii taustalleen jonkinlaisen "asiaanliittymiskalkyylin" mahdollisine relevanssiasteineen. Saavatko esimerkiksi graffitien piirtämisestä päättää ne, jotka asuvat talossa, jonka seinään se piirretään, kaikki, jotka tulevat sen näkemään, vai kaikki, joita graffitien piirtäminen ylipäänsä sattuu ilmiönä kiinnostamaan positiivisessa tai negatiivisessa mielessä? Tämän lähestymistavan ja edellisen välillä on myös syvällisiä eroavaisuuksia, mutta ristiriita ei näytä hirmu tiedostetulta lukemissani artikkeleissa. Olisi mielenkiintoista nähdä yhteensovitusyrityksiä.
(Vielä kolmas anarkismin muoto esitellään valtio anarkismissa -artikkelissa. Anarkismin tyypit.)
Käytännön anarkistiset teoriat ovat joka tapauksessa sellaisia yhteisövallan sallivia teorioita, joissa samalla määritetään, millainen yhteisövalta on hyväksyttävää. Tämä yhteisövallan määrittely oletettavasti yrittää varmistaa, että yhteisövallasta ei tule käytännössä yhteisön tiettyjen jäsenten valtaa sen toisiin jäseniin. Esimerkiksi suoran demokratian kannatus on ilmeisesti suurta anarkistien keskuudessa. Itse en usko, että suora demokratia riittää suojaamaan yhteisöjen jäseniä epäoikeudenmukaiselta pakkovallankäytöltä: enemmistön mielipide ei aina ole kohtuullinen kaikkien kannalta.
Ainakin toimivan yhteisövallan kannalta on olennaista, että yhteisöihin pystyy liittymään ja niistä eroamaan vapaasti tai kaikki, mitä ikinä voi haluta, on riippumatonta yhteisöön kuulumisesta. Tässä on jälleen vastakkain kaksi teoriaa siitä, mikä on anarkismin syvin olemus: ihmisten kanssakäymistapojen määritteleminen vai resurssien jako. Ensimmäisessä tapauksessa yhteisöt ovat todellisia päätöksenteon välineitä, ja niille yritetään keksiä toimintatapa, joka estää vallankäytön muuttumisen "hierarkkiseksi". Jälkemmäisessä tapauksessa yhteisöt ovat pelkästään keskustelufoorumeita ja varsinaisen oikeudenmukaisuuden takaavat kaikkien hyväksymät anarkistiset periaatteet, periaatteet resurssien jakamisesta.
Olen ollut hyvin yllättynyt siitä, miten useissa anarkistisissa teorioissa hyväksytään esim. työyhteisöihin liittymisen rajoitukset. Liittymisrajoitushan on yhteisön pakkovaltaa muihin kuin jäseniinsä. Toisaalta, mikäli yhteisöön kuulumisesta ei voi riippua mikään yksilöoikeus (esimerkiksi oikeus käyttää tuotantovälineitä), helpoin tapa yhteisön vastustamiseen on erota siitä ja vaatia sen tuotantovälineet käyttöönsä. Tämä saattaa olla toimiva malli, mutta silloin sääntöjen, joiden perusteella tuotantovälineitä saa tai ei saa käyttää, täytyy olla kaikille kristallinkirkkaita.
Ylipäänsä ollakseen toimiva yhteiskunnan teoria anarkistisen yhteiskuntajärjestyksen pitää tilkkiä porsaanreiät, jotka sallivat käyttää epäreilusti valtaa muihin. Tässä on muutamia esimerkkejä:
Yksi hyvä käytännön esimerkki anarkismin tulkinta- ja toteutusongelmista on Debian-projektin hallinnollinen toteutus.
Anarkismi joutuu vastaamaan näihin määrittelykysymyksiin aivan toisella tavalla kuin useimmat muut valtiojärjestykset, koska anarkismin keskeisten periaatteiden täytyy olla kristallinkirkkaita anarkismiin ryhdyttäessä. Jos ne olisivat poliittisista päätöksistä kiinni, tarvittaisiin jonkinlainen keskusauktoriteetti, joka päättää, miten anarkismi toimii. Tällöin anarkismi ei olisi anarkismia ollenkaan. Jos taas jokainen yhteisö saa päättää omat periaatteensa, ei mikään estä yhteisöä soveltamasta pakkovaltaa, hierarkkistakin, muihin entiteetteihin.
Yksi mielenkiintoinen pointti anarkismissa on se, että sitoumusten on oltava peruttavissa. Jos ihminen pystyy palauttamattomasti luopumaan jostain oikeudestaan, avautuu epäoikeudenmukaisten sopimusten helvetti. Tämä on yksi vika sopimuksissa. Jos sopimusta tarvitaan, jommankumman sopijaosapuolen on oltava niin heikoilla, että sopimus on hänelle ainoa vaihtoehto. Eikö tällainen sopimus ole sitten tehty pakottamalla? Mitä toivoa sopimuksella on silloin olla oikeudenmukainen?
Anarkismi muistuttaa huomattavan paljon yhteiskuntajärjestystä, jota suunnittelin yhden junamatkan ajan joskus 19-vuotiaana. Taisin kutsua sitä mittakaavattomaksi hajautetun päätöksenteon järjestelmäksi. Idea siihen ei oikeastaan tullut mistään oikeudenmukaisuuteen tai onneen pyrkimisestä, vaan se oli vain eräänlainen verkostoitumisteorian sovellus yhteiskuntaan.
Systeemissäni oli kolme perusperiaatetta, jolle kaikki perustuu. Yhteiskunta koostuu yksilöistä (ihmisistä) ja yhteisöistä, jotka ovat hallinnollisia yksilöiden yhteenliittymiä. Yhteisöt eivät voi kuulua yhteisöihin, eli järjestelmä ei ole federalistinen. Sen sijaan "kattoyhteisö" on yksinkertaisesti sellainen yhteisö, johon kuuluvat kaikki aliyhteisöihin kuuluvat.
Ensimmäinen periaate on pohjana järjestelmän libertarismille. Mikäli jokin yhteisö toimii huonosti, siihen voi aina liittyä (vaikuttaakseen tasa-arvoisesti muiden jäsenten kanssa sen toimintaan) tai siitä voi erota (päästäkseen eroon sen asettamista rajoituksista).
Toinen periaate yrittää saada aikaan sen, että yhteisö linkittää toisiinsa erottamattomasti ne edut ja haitat, mitä jonkin tehtävän hoitaminen antaa ja edellyttää. Syrjimisen käsite on keskeinen ja tarkoittaa, että yhteisön säännöt eivät saa asettaa yhteisön jäseniä eriarvoiseen asemaan tavalla, joka ei ole näytettävissä tarpeelliseksi yhteisön tarkoituksen kannalta.
Kolmas periaate takaa sen, että omaisuutta hallinnoi aina entiteetti, josta voi päästä vapaasti osalliseksi (ensimmäisen periaatteen vuoksi). Periaatteessa ihmiset voivat käyttää jotain yksityisomaisuutenaan "perustamalla" yksijäsenisen yhteisön, mutta mikäli joku haluaa jakaa tämän hyödykkeen, on sitä sallittava käyttää yhtäläisillä ehdoilla. Tämä ajaa ihmiset luonnostaan käyttämään sitä, mille ei ole vielä hirmuista kysyntää. Markkinataloudessa halutun hyödykkeen hinta nousee; yhteisötaloudessa nousee sitä hallinnoivan yhteisön jäsenyydestä aiheutuva vaiva suhteessa hyödykkeen tuomaan hyötyyn.
Lukemissani artikkeleissa väitetään, että edustuksellinen politiikka (edustuksellinen demokratia, esimerkiksi) on anarkismin periaatteiden vastaista. Kuitenkin esitellyissä yhteiskuntateorioissa sallitaan edustuksellisuutta kahdella (lievennetyllä?) tavalla: ensinnäkin federaatioissa jäsenyhteisöjä edustavat jäsenyhteisöjen delegaatit, ja toisekseen yhteisön sisällä tietyn aihepiirin asioita voidaan antaa asiantuntijoiden hoidettaviksi.
Molemmissa tapauksissa edustuksellisuutta vähentää se, että edustajien päätös voidaan yliajaa massapäätöksellä vielä jälkikäteenkin. Minusta kuitenkin ensimmäinen tapaus (delegaatit) on tarpeeton ja jälkemmäinen tapaus voidaan yhdistää yleisempään periaatteeseen, että se, mitä ei erikseen ole kielletty, on sallittu. Tällöin asiantuntijat pääsevät tekemään päätöksiään asioista, joista heitä ei erikseen ole vaadittu konsultoimaan koko yhteisöä. Ei ole mitään syytä antaa erivapauksia tietyille yhteisöiden jäsenille asiantuntemuksen perusteella. Jos nimittäin joku ei ole sitä mieltä, että tajuaa jotain asiasta, hän tuskin sitä lähtee sotkemaan. Jos taas joku on sitä mieltä, että on asiantuntija, mutta muiden mielestä hän ei ole, on kyseessä riitatilanne, joka pitääkin sovitella koko yhteisössä eikä vain toisen osapuolen päätöksellä.
Tiedonhaun anarkismista kertoo hakukoneongelma.