Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(Oikeastaan kirjoitukseni demo- ja monetokratian eroista vastaa paremmin tämän sivun otsikkoa.)
Moni oikeus, johon olemme tottuneet ja jota pidämme itsestäänselvyytenä yhteiskunnassamme, ei ole niin itsestään selvä kuin meistä tuntuu. Useimmille oikeuksille on joitain perusteita, mutta ne eivät usein ole kovin vahvoja, kun niitä alkaa oikein tarkastella.
Uskon, että yhteiskunta on siinä mielessä itsetarkoituksellinen olento, että sen "päämäärä" on pysyä olemassa. Tämän saavuttaakseen yhteiskunnan on oltava hyödyksi tai ainakin vaikutettava hyödylliseltä jäsenilleen, koska yhteiskunta, johon jäsenet ovat tyytymättömiä, on hyvin epävakaa. Lisäksi yhteiskunta joutuu vastaamaan ulkoisiin uhkiin: yhteiskunnan tuottama materiaalinen, sotilaallinen, sosiaalinen ja kulttuurillinen valta vaikuttaa olennaisesti siihen, miten muut yhteiskunnat ja yhteisöt suhtautuvat siihen ja miten suuri uhka siihen kohdistuu ulkopuolelta.
Yhteiskunta joutuu siis tasapainottelemaan kahdenlaisten haasteiden kanssa. Toisaalta sen on palveltava jäseniään, noudateltava heidän mielitekojaan. Toisaalta sen on huolehdittava, että sen jäsenet muodostavat riittävän voiman, joka pystyy takaamaan sen kyvyn kilpailla muiden yhteiskuntien kanssa. Liberalismin keskeinen ajatus on, että näihin molempiin päästään maksimoimalla erilaiset vapaudet.
Kuitenkin yhteiskunnallinen vapaus on ymmärrettävä tietyllä tavalla: liberalistinen yhteiskunta yrittää rajoittaa jäsentensä keskinäistä turhaa tappelua, jotta näiden voimavarat kohdistuisivat konstruktiivisesti. Tämä on oikeastaan liberalistisen maailmanjärjestyksenkin pohja: yksittäiselle yhteiskunnalle on kannattamatonta sanoutua irti "siististä" kilpailusta muiden kanssa. (Tämän kunnollinen toiminta edellyttää hyvin monia asioita, kuten tietynlaisen lähtökohtaisen tasavertaisuuden periaatetta. Suuret luokkaerot yhteiskuntien tai yksilöiden välillä nostattavat katkeruutta ja epätoivoa, joka näkyy keinojen kovenemisena.)
Jokaisen yhteiskunnan perustana on sen jäsenten tuotanto. Yhteiskunta on riippuvainen jäsentensä tuotannosta sekä jäsentensä pitämiseksi tyytyväisinä että pärjätäkseen muiden yhteiskuntien kanssa. Tuotantoa on kahdenlaista, materiaalista ja immateriaalista. Immateriaalinen tuotanto (ajatukset, teokset, vaikutelmat, keksinnöt, kulttuuri-ilmiöt) on siinä mielessä riippuvainen materiaalisesta tuotannosta (ruoka, koneet, mukavuudet, ...), että yhteiskunnan materiaalisen tuotannon on katettava sen jäsenten elinehdot (vielä ei ole kovin monta yhteiskuntaa, jotka tosissaan saisivat välttämättömyydet vaihtamalla immateriaalihyödykkeisiin) ja vasta tältä perustuotannolta jäävä aika on käytettävissä immateriaalituotantoon.
Ihanteellinen (ts. mahdollisimman pysyvä) yhteiskunta saa jäsenensä tekemään sekä epämiellyttävät tuotantotehtävät, mikäli tällainen tuotanto on välttämätöntä, että miellyttävät, jolloin tuotanto on yleensä paljon tehokkaampaa. Erityisesti vaikuttaa siltä, etteivät ihmiset tarvitse houkuttimia tuottaakseen immateriaalihyödykkeitä: he tekevät sitä vapaaehtoisesti koko ns. vapaa-aikansa. Tuotantotaloudellisesti ihmisten vapaa-ajan maksimoiminen ei siis ole huono asia: silloin he tuottavat kaikkea, minkä tuottamisesta pitävät, erityisesti immateriaalihyödykkeitä.
Liberalismin pohjalla ovat erilaiset koskemattomuusoikeudet. Näiden voi katsoa asettuvan jonkinlaiseen hierarkiaan sen mukaan, kuinka läheisesti ne liittyvät yksilöön. Fyysisen loukkaamattomuuden oikeudet ovat välttämättömiä takaamaan, etteivät ihmiset kuluta turhaan voimavarojaan keskinäiseen pelkoon ja taisteluun. Omistusoikeudet antavat ihmisille oikeuden päättää materiaalisista tuotoksistaan. Moderni talousjärjestelmä seuraa siitä, jos omistusoikeuden voi saada myös vaihtamalla tai lahjana saatuun materiaalihyödykkeeseen. Yhteiskuntajärjestykset, joissa omistusoikeus ulottuu vain itse tuotettuun, ovat hyvinkin kuviteltavissa. Lähinnä vaihdantatalous ja rahatalous tekevät mahdolliseksi ammatillisen erikoistumisen, mikä kasvattaa materiaalituotannon työn lisäarvoa ja sitä kautta lisää tuotantoa.
Omistusoikeudella ei ole oikeastaan mitään erityistä syytä olla kovin loukkaamaton muutenkaan. Perusomistusoikeuden puute johtaa tosin helposti siihen, että ihmiset kehittelevät omia tapojaan varmistaa hallinta hyödykkeisiin, jotka he ovat saaneet käsiinsä (esim. piilottamalla, vartioimalla tai aitaamalla). Omistusoikeuden vahdinnan delegointi yksilöille on tehotonta ja johtaa lukemattomiin riitatilanteisiin. Toisaalta omistetun vahtimisen voi kieltää yhteiskuntatasolla. Tällöin aletaan helposti koputella yksityisen koskemattomuuden rajoja: onko minulla esimerkiksi silloin oikeus töhriä naapurini verhot ja muuttaa hänen asuntoonsa? Edelleen omistusoikeuden voi korvata käyttöoikeudella. Tällainen järjestelmä ("älä ota kädestä") on käytössä esimerkiksi monissa lastentarhoissa.
Käytännössä jokainen yhteiskunta tekee poikkeuksia rajattomaan omistusoikeuteen esim. veroilla ja yhteiskäyttösäädöksillä (vesistöt, jätehuolto jne.).
Vielä paljon mielenkiintoisempi on tekijänoikeus, joka antaa koskemattomuuden henkisille tuotoksille, teoksille. On tärkeää ymmärtää, että tekijänoikeus ei kohdistu immateriaalituotoksen fyysiseen realisoitumaan, kappaleeseen, vaan näiden kappaleiden yhdistävään tekijään, yhteiseen ideaan, teokseen itseensä. Teosta ei voi ottaa keneltäkään pois (paitsi lobotomialla, jolloin puututaan yksilön fyysiseen loukkaamattomuuteen), sen voi vain kopioida tekemällä siitä uuden kappaleen. Niinpä immateriaalituotoksia ei voi verrata materiaalituotoksiin eikä tekijänoikeus perustu samalle ajatukselle kuin omistusoikeus.
Tekijänoikeutta näkee perusteltavan lähinnä kahdella lähtökohdalla. Toinen on se, että immateriaalituottajille on annettava mahdollisuus käydä kauppaa teoksillaan, jotta he voisivat hankkia elantonsa tai jotta immateriaalituotanto olisi houkutteleva ala. Minusta vaikuttaa ilmeiseltä, että immateriaalituottajille ei tarvitse olla erityisiä houkutteita; niinpä mikä tahansa yhteiskuntajärjestys, joka takaa heidän hengissä selviytymisensä, on hyvä immateriaalituotannon kannalta. Toinen perustelu on sukua omistusoikeudelle: epäillään, että mikäli yhteiskunta ei takaa tekijänoikeutta, immateriaalituottajat kehittelevät omia, epäkäytännöllisiä keinojaan sen pakottamiseen, kuten obfuskaatiot (esimerkkinä pelien kopiointisuojaukset), piilottaminen (esimerkkinä keksijät, jotka ovat menneet hautaan tietoineen) ja uhkailu. Mutta teosta ei voi viedä toiselta, joten immateriaalihyödykkeen "avaaminen" ei ole sama asia kuin materiaalihyödykkeen "antaminen".
Näistä syistä jopa tekijänoikeuden täydellinen puuttuminen on varteenotettava vaihtoehto. Mikäli tekijänoikeuksilla ei voi käydä kauppaa, on tuottajien toimeentulo taattava muin keinoin. Perustulo on yksi mahdollisuus, mutta riskinä on, että yhteiskunnalle välttämätön perustuotanto ei enää täyty, jos ihmisillä ei ole enää syytä tehdä työtä, josta he eivät pidä. Jonkinlainen tuotantovastikkeinen kansalaispalkka olisi todennäköisesti huomattavan byrokraattinen ja hankala. On myös epärealistista tai ainakin epäoikeudenmukaista, jos sekä immateriaali- että materiaalituottajien perustulo maksetaan varoin, jotka kerätään nimenomaan materiaalituottajien tuloista ja myydyistä tuotteista. Olisikin mahdollista kehittää jonkinlainen ilmaistuotteiden (mm. immateriaalituotteiden) arvonlisävero, eräänlainen valtiolle maksettava käyttömaksu toisten ilmaiseksi tuottamien teosten hankkimisesta ja käytöstä.
Tämänhetkinen tekijänoikeuskäytäntö on merkillinen sekasikiö, jossa yksilölle kuuluvat tekijänoikeudet ovat myytävissä kaikenlaisin rajoituksin ja valvonnasta huolehtivat lakisääteiset instanssit (Teosto ja Gramex), joihin yhteiskunnallinen kontrolli ei yllä ja jotka elävät omaa elämäänsä. Immateriaalilaki yrittää hahmotella järjestyksen, joka perustuu tekijänoikeuden luovuttamattomuuteen: tekijänoikeuden voi myydä mutta omaa tekijänoikeuttaan ei voi rajoittaa.
Elakim: Jännää. Miksi yhteiskuntien vuorovaikutuksen tulisi olla muodoltaan juuri kilpailua?
atehwa: Mistä luit sellaisen väitteen?
Elakim: Tuosta yläpuolelta: "Toisaalta sen on huolehdittava, että sen jäsenet muodostavat riittävän voiman, joka pystyy takaamaan sen kyvyn kilpailla muiden yhteiskuntien kanssa." (Korostus minun.)
atehwa: Enhän väitä, että yhteiskuntien vuorovaikutuksesta kaikki (tai edes olennainen osa) on (tai pitäisi olla) kilpailua. Et kai sinäkään väitä, ettei yhteiskuntien välillä ole kilpailua?