Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Ensi näkemältä demokratia (kansanvalta) ja monetokratia (rahavalta) saattavat vaikuttaa, tai ainakin minusta vaikuttivat, varsin erilaisilta: demokratiahan antaa valtaa kaikille ja rahavalta vain niille, joilla rahaa on. Asia on näinkin, mutta näillä kahdella on enemmän yhteistä kuin tämä näkökulma antaa ymmärtää.
Jotta paremmin ymmärtäisimme demo- ja monetokratian erot, rakentakaamme viitekehys, jossa ne ovat paremmin vertailtavissa keskenään. Yleensä jotkin asiat järjestetään demokraattisesti ja toiset monetokraattisesti; mutta kuvitelkaamme jonkin aikaa, ettei olekaan jakoa monetokraattisiin "yksityisoikeudellisiin" sopimuksiin ja demokraattisiin "julkisoikeudellisiin" päätöksiin, vaan että kaikessa on kyse resurssien käytön määräämisestä. Demokraattisessa järjestelmässä käytön määrää (kannattajamäärällä mitattuna) suosituin kanta; monetokraattisessa järjestelmässä käytön määrää (rahamäärällä mitattuna) korkein tarjous. Eli jos kyseessä on esim. paperikone, niin demokraattisessa hallinnassa sitä käytetään enemmistön kannan mukaan, ja monetokraattisessa hallinnassa eniten rahaa siihen käyttävän ihmisryhmän kannan mukaan: monetokraattisessa, kuten demokraattisessakin, päätöksenteossa oikeushenkilöt voivat liittoutua ja yhdistää vaikutusvaltansa, ja itse asiassa useimmat merkittävät vallankäyttötavat, kuten suuret hankinnat, osakeyhtiöiden hallinnointi tai uusien firmojen alkupääoman kerääminen, toimivat juuri tällä tavalla.
Monetokratiassa on lisäksi yksityisoikeudellinen puolensa, eli itse asiassa hyödykkeen myyjän ei tarvitse myydä eniten tarjoavalle tai yhtään kenellekään, mutta jos oletetaan toimiva markkina eli paperikoneen voi ostaa useammilta toisistaan riippumattomilta oikeushenkilöiltä, tilanne lähestyy sellaista, jossa ihmisen tai ihmisten yhteenliittymän vaikutusvalta on suorassa suhteessa heidän rahansa määrään. Toinen, mielestäni ei kovin merkittävä ero demo- ja monetokraattisten päätösten välillä on se, että demokraattisen päätöksen teko edellyttää valintatilanteen järjestämistä ehdotusten välille, kun taas monetokraattinen päätös voidaan tehdä heti, kun se tyydyttää hyödykkeen tarjoajaa ja käyttäjää. Katso oikeistolaisuus ja yhteistyö.
Jos oletetaan, että kaikki ihmiset saisivat käyttöönsä saman verran rahaa aikayksikköä kohden ja sen voisi käyttää erilaisiin päätöksiin vaikuttamiseen mutta käyttämätön raha vain häviäisi johonkin, huomataan, että demo- ja monetokratian ainoa olennainen ero on se, että demokratiassa ihminen saa "uudet rahat" käyttöönsä joka päätöksessä, kun taas monetokratiassa ihmisen täytyy jakaa rahansa eri päätösten kesken parhaaksi katsomassaan suhteessa. Jossain mielessä tällainen rahajärjestelmä olisi demokraattisempi kuin demokratia, koska siinä koko yhteiskunnan päätökset ovat vain yksi suuri äänestys, jossa pitää valita, mitä haluaa saada aikaan. Demokratiassa taas pystyy monistamaan vaikutusvaltaansa sillä, että osallistuu useampiin äänestyksiin. Tähän viitataan myös, kun puhutaan siitä, että raha on hyvä palkitsemistapa: raha on ainoa palkitsemistapa, joka edes kohtuullisessa määrin antaa palkinnon saajan päättää, mitä hän oikeastaan saa.
Mutta markkinataloudessa rahat eivät häviä, kun ne käytetään. Kun yksi kuluttaja käyttää vaikutusvaltaansa saadakseen jonkin hyödykkeen, hyödykkeen tuottaja saa vastaavasti vaikutusvaltaa. Oikeastaan maksu jostain hyödykkeestä ei ole vain tahdonilmaus, vaan vallan delegointia: maksu on hyödykkeen tuottajalle annettu mandaatti käyttää vaikutusvaltaa vähintään sen verran, että saa hyödykkeen aikaiseksi. (Jos maksu ei antaisi tarpeeksi vaikutusvaltaa hyödykkeen tuottamiseen, eli ei maksaisi tuottajan elinkustannuksia hyödykkeen valmistamisen osalta sekä hyödykkeen valmistuskustannuksia, tuottaja ei pystyisi myymään sitä tähän hintaan.) Jos hyödyke ei mene kaupaksi hinnalla, jolla sitä tuotetaan, se on merkki siitä, ettei kukaan halua käyttää niin paljon vaikutusvaltaansa hyödykkeen saamiseksi aikaan kuin se edellyttäisi.
Tämä delegoidun vallan malli on jossain mielessä nerokas ja se on myös syy, miksi markkinatalouden puolestapuhujat pitävät hintajärjestelmää niin hienona järjestelmänä. Se soveltuu erityisen hyvin hyödykkeen tuotantoketjun vallanjakoon: jokainen tuottamiseen osallistuva ihminen ottaa hyödykkeen tuottamiseksi annetusta vallasta itselleen sen osan, jonka tarvitsee elättämisekseen, ja delegoi lopun vallan niille, joiden hyödykkeitä tarvitsee hyödykkeensä tuottamiseen. On vaikeaa keksiä toista järjestelmää, joka yhtä hyvin sopisi laskemaan kaikesta mahdollisesta resurssien käytöstä, onko tietyn resurssin käyttö jonkun tahdon mukaista vai ei. Ongelmia on toki myös paljon, katso vapaan kilpailun huonoja puolia.
Todellinen rahajärjestelmä ei toimi näinkään yksinkertaisesti, koska (1) rahaa ei jaeta kaikille samaa määrää aikayksikköä kohden ja (2) kuluttamaton raha ei tuhoudu. Saattaisi kuitenkin olla periaatteessa mahdollista kehittää vastaava kirjanpitojärjestelmä, joka ei perustu rahan yksityisomistukseen vaan eksplisiittisen vaikutusvallan, "kansalaispalkan" tai "osuuden", jakamiseen eri ihmisten toimeentuloksi. Tällaista järjestelmää suunnitellaan Edward Bellamyn merkillisessä utopiakirjassa "Vuonna 2000", joskin hintajärjestelmän kumppanina on ihmeellinen totalitaristinen tuotantojärjestelmä, jota ei nähdäkseni ollenkaan tarvittaisi tämän kirjanpidon lisäksi.
Järjestelmä olisi siis tällainen: jokainen merkitsisi, kuinka suuri osa hänen "osuudestaan" kuluisi mihinkin hyödykkeeseen. Lisäksi hän saisi muilta "osuutta" siitä, kun nämä käyttävät hänen palveluksiaan / tekemiään hyödykkeitä. Nämä saadut osuudet "korvaavat" hänen kuluttamansa osuuden. Jos muut kuluttavat häneen vähemmän osuutta kuin hän kuluttaa muihin, hänen pitää vaihtaa ennen pitkää työtehtäväänsä (koska hän on siivelläeläjä). Jos häneen kulutetaan enemmän osuutta kuin hän kuluttaa muihin, hän voi periaatteessa käyttää edelleen nämä osuudet (esim. tuotantonsa lisäämiseen) tai sitten vain lahjoittaa "yhteiskunnalle" sen, että hänen työnsä tuottaa enemmän kuin hänen elättämisensä kuluttaa.
En ole varma, voisiko tästä saada täysin toimivaa järjestelmää. Siinä on taattu minimitoimeentulo ja se estää rahan varastoitumisen aiheuttamia arvaamattomia ilmiöitä (joita meidän järjestelmässämme taas korjaa inflaatio/deflaatio), mutta siinä on jo ensimmäinen ja ehkä tärkein monetokraattinen vallan keskittymisen elementti, nimittäin että kassavirta (eli toisten sinuun käyttämä "osuus") tuo vaikutusvaltaa eikä ole mitään, mikä takaa, että tuo vaikutusvalta käytetään vain tuotannon edellytysten takaamiseen tai parantamiseen. Jos muilta saamaansa osuutta ei voisi edelleenkäyttää, olisi järjestelmä käytännössä tasapalkan takaava tuotantoketjujärjestelmä. On kuitenkin kuviteltavissa monia liiketoimintamalleja, joita on vaikeaa toteuttaa ilman delegoitua vaikutusvaltaa (esim. valtavasti osuutta vaativan, siis kalliin, hyödykkeen tuotosten jakaminen monille käyttäjille).
Rahajärjestelmässä on kuitenkin vielä ainakin neljä ominaisuutta, jotka vievät sen vielä kauemmas "tasa-arvoisesta" resurssinjakojärjestelmästä: (1) ihmisillä on omaisuutta, (2) kaikkien ihmisten omaan elätykseen saama osuus (siis hyödykkeen hinnan ja tuotantokustannusten erotus) ei ole sama, (3) rahaa voidaan taikoa tyhjästä lainajärjestelmällä, ja (4) omaisuutta voi olla ihmisten lisäksi muillakin oikeushenkilöillä, kuten yrityksillä. Jokainen näistä on riittävä syy siihen, että valta voi jakautua epätasaisesti ja kyseenalaisin perustein. Koska rahan omistukseen perustuva järjestelmä syntyy luonnostaan vaihtotaloudesta, tämänhetkinen hyvinvointimalli ei edes yritä korvata sitä jollain muulla, vaan eksplisiittisesti tasaa yksilöiden vaikutusmahdollisuuksia tulonsiirroilla. Siksi kansalaispalkka on mielestäni hyvä ajatus.