Pohdimme, että tietoisuuden ja viettien (järki ja tunteet) suhde on vähän kuin asiantuntijan ja esimiehen (tai ehkä asiakkaan, mutta puhutaan nyt esimiehistä kuitenkin): esimiehellä on oma näkemys siitä, mihin varsinaisesti pyritään, ja asiantuntija toteuttaa näitä parhaaksi katsomallaan tavalla; esimies jakelee sitten kehuja ja moitteita sen mukaan, oliko lopputulos toivottu. Vietit ovat myös sillä tavoin unelias esimies, etteivät ne ota moniin asioihin kantaa ollenkaan.
Jos asiantuntija oikein vakuuttaa, hän saa joskus esimiehen uskomaan, että jokin on hyvä homma vaikkei esimies oikein olisikaan sitä mieltä. Tätä kutsutaan esim. positiiviseksi asenteeksi, kärsivällisyydeksi ja niin edelleen. Mutta jos asiantuntija yrittää kusettaa esimiestä ja itseään ja ajattelee tietävänsä päämäärät itse paremmin, seurauksena on lähinnä pahoja konflikteja: itsepetosta ja siitä johtuvaa ahdistusta ja pahaa oloa. Vietit ovat esimies, josta ei koskaan pääse eroon ja jota ilman omalla työllä ei ole merkitystä.
Toinen asia: on outoa, että ihmiset kaipaavat parisuhteelta usein aivan muuta kuin luulevat kaipaavansa. Ihmisten väärät käsitykset omista tarpeistaan ovat niin tyypillisiä, ettei niistä osaa enää olla oikein vihainenkaan. Mistä voisi moittia ihmistä, joka luulee haluavansa vapautta mutta on kovaa vauhtia sitoutumassa? Mitä voisi sanoa ihmiselle, joka luulee haluavansa lapsia mutta jonka sisällä polttaa elämänjano, jota perhe-elämä ei tyydytä?