Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Jostain syystä silloin, kun en ollut vielä ollut koskaan kovin mustasukkainen, pidin mustasukkaisuutta järjenvastaisena tunteena. Mustasukkaisuushan on turhaa huolehtimista asiasta, johon ei voi kovin paljon vaikuttaa: huolta siitä, miten kumppanin tunteet muita kohtaan vaikuttavat kumppanin tunteisiin itseä kohtaan.
Nykyään olen alkanut jaotella niitä perusteita, joilla mustasukkaisuus on aiheellista: jotta mustasukkaisuudessa olisi jotain järkeä, pitää kahden asian toteutua. Ensinnäkin pahojen aavistusten pitäisi pitää paikkansa, esimerkiksi täytyy olla oikeassa, kun arvelee kumppaninsa olevan kiinnostunut jostakusta muusta ja kiinnostuksen laimentavan kumppanin tunteita itseä kohtaan. Toisekseen, tilanteen perusteella pitäisi pystyä tekemään jotain järkevää, esimerkiksi huomattuaan toisen tunteiden laimenemisen ne pitäisi pystyä jotenkin huolehtimaan takaisin kuntoon.
Erittäin suuri osa ihmisten mustasukkaisuudesta ei mielestäni edelleenkään täytä edes ensimmäistä ehtoa. Tämä tarkoittaa käytännössä, että ihmiset ovat yksinkertaisesti mustasukkaisia vääristä asioista ja turhaan. Esimerkiksi voi ajatella, että kumppani on hirmuisen kiinnostunut jostakusta, josta kumppani ei oikeasti ole, tai että kumppanin kiinnostus toisia kohtaan kielii siitä, että tunteet vakirakasta kohtaan ovat hiipumassa, kun kyse ei ole sellaisesta.
Mutta olen myös oppinut, että yllättävän usein mustasukkainen ihminen on "oikeassa": tällaisessa tilanteessa mustasukkainen näkee tai arvaa oikein, että kumppanin kiinnostus muita kohtaan kasvaa ja, ehkäpä sen seurauksena tai sitten syynä, itseä kohtaan vähenee. Mustasukkaisuudella on paritunne, jota voisin kutsua vaikkapa sitoutumisharhaksi: sitoutumisharha on tunne siitä, että itse on sitoutunut ja tunteet kumppaniin ovat ennallaan, vaikka ne ovat itse asiassa muuttumassa kovaa vauhtia. Nämä tunteet ovat keskenään parit siinä mielessä, että molemmat ruokkivat toisiaan sekä yksittäisessä parisuhteessa että kulttuurillisesti.
Olen nähnyt sitoutumisharhan vallassa olevia ihmisiä niin monta kertaa, että alan uskoa sen olevan oikeasti yleinen tunne. Ja se on mielestäni ennen kaikkea tunne, ei vain älyllistä itsepetosta: jotenkin ihmisille näyttää olevan tärkeää, että omat tunteet omaa rakasta kohtaan ovat lämpimät elleivät kiihkeät; niin tärkeää, että todellisuudelta pitää ummistaa silmänsä. Ehkä sitoutumisharha seuraa yhtenä osana sitoutumisesta ylipäänsä, ja se on yksi niistä keinoista, joilla ihmiset pitävät tunteitaan yllä. Sitoutumisharha on kuitenkin siinä mielessä hyvin ymmärrettävä tunne, että on helppoa ajatella tunteiden olevan ennallaan niin kauan kuin parisuhde toimii käytännössä niin kuin ennenkin. Harva tajuaa, miten nopeasti "se kaikki yhteinen" alkaa tuntua täydellisen merkityksettömältä, kun tulva uusia tunteita saapuu, kun pitkästä aikaa on taas oikeasti innostunut eikä vain onnellinen, ja ennen kaikkea, kun seksi tuntuu taas saavutukselta, arvoitukselta ja seikkailulta. Siinä vaiheessa, kun vanhassa parisuhteessa alkaa näkyä selkeitä muutoksia, ovat tunteet ajaneet jo kauan sitten ohi.
Mutta tästä päästään toiseen edellytykseen mustasukkaisuuden aiheellisuudesta: mitä sitten, jos onkin oikeassa? Mitä voi ottaa opiksi, mitä tehdä sen perusteella, että toinen on menettämässä kiinnostustaan? Minusta vaikuttaa siltä, että yleensä ei yhtään mitään. Tietysti, voi pyrkiä pitämään kumppaninsa kiinnostusta yllä, mutta ihastus kuin ihastus laantuu ennen pitkää eikä rakkaus oikeasti tarjoa suojaa ihastusta vastaan. Erilaisilla säännöillä, kuten uskollisuusvaatimuksilla, voi estää kumppanin tilaisuudet todistaa tunteittensa muuttuminen, mutta ne vain peittävät, millasiksi tunteet ovat kehittyneet, ja korkeammasta padosta vesi ryskyy lujemmin läpi, kun se murtuu. Jotkut hyväksyvät sen, ettei suhteen tarvitsekaan olla "hyvä", kunhan se on vakaa, ja jotkut valehtelevat itselleen tehokkaasti koko elämänsä, että heidän suhteensa on parempi kuin onkaan. Koska inhoan tällaista itsepetosta, juuri siksi vastustin alun perin niin kovasti uskollisuussääntöjä.
On vaikea sanoa, mikä on oikea linja. Melkein suhteessa kuin suhteessa on jotain hyvää, mikä kannattaisi säilyttää. Milloin suhde on niin tylsä, paha tai turha, ettei sitä kannata enää suojata ulkopuolisilta houkutuksilta, jotka saattavat repiä sen rikki? En minä tiedä, mutta minulle luontevin vastaus on se, ettei vanhaa suhdetta kannata suojata koskaan. Sallittakoon syrjähypyt, ja jos ne rikkovat suhteen, niin oliko se nyt sitten niin suojaamisen arvoinen? Suhteen kestävyys, ilman mitään tietoisia sääntöjä tai lupauksia, on suhteen arvon sopiva mitta. Jollekulle muulle vastaus voi olla aivan toinen: se riippuu siitä, mitä suhteessa arvostaa. Koska vakaus ei ole koskaan ollut minulle kovin tärkeää mutta tunteet ovat, en halua sääntöjä piilottamaan tunteita.
Silti, kokeiluihin liittyvä säätö, epätietoisuus omasta asemasta, kumppanin tunteista, ylipäänsä kaikki sivusuhteisiin liittyvä mustasukkaisuus on hankalaa, sattuu ja usein loukkaakin. Pohjimmiltaan siinä on kyse samoista ongelmista, kuin muutenkin silloin, kun parisuhteen osapuolten odotukset eivät kohtaa. Mustasukkainen toivoisi, että toisen tunteet itseä kohtaan olisivat palavammat kuin ovat, mutta ei kukko käskien laula eikä kannettu vesi pysy kaivossa. (On tosin hyvä muistaa, että aina edes seksi muiden kanssa ei anna aihetta mustasukkaisuuteen: kaikki seksi muiden kanssa ei ole merkki tunteitten hiipumisesta vakikumppania kohtaan. Minun kokemukseni mukaan seksi muiden kanssa on sitä enemmän merkki vanhan suhteen hiipumisesta, mitä vähemmän se on avointa, mitä enemmän kumppani haluaa pitää sivusuhteensa omana asianaan. Pitkäaikaisessa seksisuhteessa on kyllä oikeasti vaikea olla ihastumatta aika palavasti.)
Mustasukkaisuus on siis "aiheellista" kahdella tavalla, mikäli mustasukkainen on oikeassa epäilyksissään. Ensinnäkin niille, joille rakkaudeksi kelpaa se, ettei anna syntyä vaihtoehtoja, mustasukkaisuus on hyvä tapa pitää suhdetta koossa. Ihmiset voivat erehtyä ja asettaa prioriteettinsa väärin, ja vaikka uusi ihastus yleensä kieliikin vanhan hiipumisesta, monelle on silti tärkeämpää kaikki muu yhteinen kuin menetetyt ja arkistuvat tunteet. Toisekseen niille, joille tunteiden rajuus on olennainen osa suhdetta, mustasukkaisuus on yksi tapa, jolla oppii luopumaan, tajuaa pikku hiljaa, ettei voi saada haluamaansa kumppaniltaan, ja käy surunsa läpi sitä kautta. Tähän voi tietysti olla muitakin käsittelykeinoja, mutta jos ihastuminen kumppaniin on ollut vahva ja rakkaus voimakasta, on mustasukkaisuus luontevin ja suoraviivaisin tapa tajuta, ettei ole enää toisen silmissä se tärkein kuin jollain muodollisella, sovitulla tai totunnaisella tavalla.
Lisää mustasukkaisuuteen liittyviä satunnaishuomioita on sivulla mustasukkaisuudesta ja uskollisuudesta.
kategoria: sosiaalisuus kategoria: seksuaalisuus