Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Ihmiset hahmottavat usein hallinnolliset yksiköt (esimerkiksi valtiot) hyvin yksinkertaistetusti, hierarkiana: niissä yhdet käskevät toisia ja hallinnollisen yksikön huipulla oleva ihminen / ihmisten muodostama elin pohjimmiltaan määrää, mitä yksikkö "tekee" ja mihin se "pyrkii". Koska ainoastaan korkeimmassa asemassa olevat yksilöt ovat vapaita toisten määräysvallasta, voidaan ajatella yksikön palvelevan yksinomaan näiden yksilöiden tarkoitusperiä ja muiden olevan mukana siksi, etteivät nämä uskalla asettua vastahankaan saadessaan epämieluisan käskyn toimitettavakseen.
Todellisuudessa asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Puhun seuraavassa hallitsijoista, vaikka hallinnollisen yksikön ylin päätäntävalta voi olla millaisella elimellä tahansa. Kukaan ei halua julmaa hallitsijaa, joten julman hallitsijan asema on heikko. Hallitsijan näkökulmasta taas uskolliset apurit ovat verrattoman arvokkaita, ja niinpä ihminen tekee itsestään arvokkaan yksinkertaisesti olemalla kyseenalaistamatta käskyjä. Koska hallitsijan valta perustuu kaikkien uskollisuuteen, viisas hallitsija ei aseta alamaistensa uskollisuutta koetukselle kovin paljon. Koko järjestelmä siis konvergoi kohden tilaa, jossa hallitsija palvelee alamaisiaan ja alamaiset hallitsijaansa.
Mutta kenen hyväksi tämä kaikki palveleminen loppujen lopuksi on? Minun nähdäkseni hallinnollisten yksiköiden (liityttiin niihin sitten vapaaehtoisesti tai pakotettuina) arvo yksilöiden kannalta on toimia yhteistyön välineinä: tukea vangin dilemman kaltaisissa asetelmissa yhteistyön strategiaa. Kun hallinnollinen yksikkö palvelee jäseniään saamalla nämä uskomaan keskinäiseen yhteistyöhön, yksikkö itsekin voimistuu, sillä sen jäsenet ovat menestyksekkäitä. Kun yksikkö kasvaa, mahdollisten yhteistyösuhteiden määrä kasvaa toiseen potenssiin. Voisi kuvitella, että tarpeeksi isoon yhteisöön yksinkertaisesti haluaisivat liittyä kaikki ja että lopuksi kaikki ihmiset kuuluisivat samaan yhteisöön.
Mutta, kun yhteisön koko kasvaa, laskee todennäköisyys, että yhteisön jäsenet tapaavat satunnaisen toisen yhteisön jäsenen useampaan kertaan. Kuten vangin dilemmasta tiedämme, tämä tukee itsekkäitä strategioita. Tulee siis houkuttelevaksi mieltää "omaksi porukaksi" vain ne, joiden kanssa tietää olevansa tekemisissä myöhemminkin. Yhteisö tarvitsee yhä monimutkaisempia mekanismeja (esim. poliisia, joka perustaa toimintansa lakiin) varmistamaan, että kaikkien yhteisön jäsenten toimet edistävät yhteisön yhteistyötä, ja että nämä varmistusmekanismit edistävät yhteisön yhteistyötä. Ongelma on siinä, että mikä tahansa yhteistyötä tukeva mekanismi kehitetäänkin, on aina olemassa vaara, että juuri tuosta mekanismista tulee toisten riistäjä ja että sen toimeenpanijat leimautuvat omaan joukkoonsa eivätkä koko yhteisöön.
Muutosta voi tapahtua hajaantumisen tai yhtenäistymisen suuntaan, koska yhteistyö on uskon asia ja toimii vain, kun kaikki uskovat siihen. Kaksi vierekkäistä valtiota voivat pelätä toisiaan. Jos ne ovat suunnilleen yhtä voimakkaita, houkutus jatkaa yhteistyötä on suuri, mutta jos jommankumman ei tarvitse pelätä toisen kostoa, kasvaa houkutus toisen hyväksikäyttöön (sonetti). Jos kahden valtion ihmiset tekevät yhteistyötä tarpeeksi pitkään, he alkavat kokea intressinsä yhteisiksi. Toisaalta yhden valtion sisällä saattaa syntyä jokin yhteenliittymä ihan minkä tahansa ihmisiä yhdistävän piirteen perusteella. Jos tämä yhteenliittymä on tarpeeksi voimakas, kasvaa sen houkutus sanoa irti yhteistyö loppujen ihmisten kanssa.
Niinpä hallinnollisen yksikön säilyvyyden kannalta on tärkeää toisaalta, että se pysyy sisäisesti yhtenäisenä, ja sisäisen yhtenäisyyden pahin uhka ovat vaikutusvaltaiset faktiot. Toisaalta tärkeää on myös, että yksikkö on niin vahva, että se pystyy torjumaan ympäröivien alueiden satunnaiset vihamielisyyden osoitukset. Nyt on vielä huomautettava, että vahvan yksikön ei ole mikään pakko käyttää hyväksi pienempiään. Jatkuvasta yhteistyöstäkin syntyy yksikkö, jossa molemmat osapuolet ovat mukana vapaasta tahdostaan. Mutta jos tällaisen liiton toista osapuolta uhkaa jokin kolmas osapuoli, on liitto paljon heikompi kuin jos molempien osapuolten ihmiset tosissaan tuntisivat intressinsä yhteneviksi.
Nyt asiasta on puhuttu yhteisöjen näkökulmasta, mutta yksilön näkökulma on myös valaiseva. On hyvä kuulua vahvaan yhteenliittymään niin kauan, kuin se palvelee yksilöllisiä etuja. Niinpä yksilöä kiinnostaa myös tämän yhteenliittymän pitäminen vahvana. Toisaalta, jos yksilölle tulee hetkeksikin tunne, että hän antaa liitolle enemmän kuin saa, hänen halunsa jatkaa yhteistyötä horjuu. Mutta niin kauan, kuin hänellä ei ole toista yhteisöä, johon hän voisi siirtyä ja luottaa siellä muiden ystävälliseen suhtautumiseen, houkutus ei ole kovin iso.
Yksilöiden kannalta onkin oikeastaan keskeistä vain se, keitä he tuntevat omanpuolulaisikseen ja keitä ulkopuolisiksi. Tähän taas ensisijainen peruste on arvaus siitä, ketkä tuntevat heitä kohtaan samoin. On selvää, että kohtelemalla jotakuta vihamielisesti saa hänet vieroitetuksi itsestään, mutta monet eivät tajua, että kohtelemalla jotakuta ystävällisesti usein herättää hänessä toivon yhteistyöstä. Varsinaisen käytöksen lisäksi ihmiset pitävät toisiaan saman joukon jäseninä konkreettisista syistä (yhdessä käytetty aika, sukulaisuus, koulutustausta), lupausten ja periaatejulistusten vuoksi ja henkilökemioiden vuoksi, vaikka varsinkaan aiemmin mainitut eivät anna mitenkään väistämätöntä syytä tehdä yhteistyötä juuri näiden ihmisten kanssa.
Tiivistäen vielä: yhteisön kannalta koko on tärkeää, koska se lisää sisäistä yhteistyötä ja suojaa ulkopuoliselta hyväksikäytöltä. Ihmisen kannalta yhteisön tiiviys on tärkeää, koska se antaa uskoa yhteistyön jatkumiseen. Ei ole loppujen lopuksi väliä, millä tekosyyllä on liitytty yhteen tai miten liittoa hallinnoidaan. Niin kauan, kuin liitto hyödyttää kaikkia eikä rakoile, sen koko hyödyttää kaikkia sen jäseniä.
kategoria: sosiaalisuus kategoria: politiikka