Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Tämä Friedrich A. Hayekin talousliberalistinen klassikko (v. 1944) on erinomaista luettavaa melkein kenelle tahansa yhteiskunnallisista järjestelmistä kiinnostuneelle. Kirjan on julkaissut suomeksi Gaudeamus (1995).
Hayek osoittaa tiettyä suurisydämisyyttä sekä arvioidessaan omien tietojensa varmuutta että määritellessään talousliberalismin toimivuuden rajoja. Eniten Hayek vetää mutkia suoriksi puhuessaan siitä, mistä mikin ideologia on "peräisin". Uuden painoksen esipuheessa vuodelta 1956 Hayek toteaa:
Toivon, että nykyisessä jo hieman rauhallisemmassa ilmapiirissä [tämä kirja] otetaan vastaan sellaisena kuin se tarkoitettiinkin, ei kehotuksena vastustaa kaikkia parannuksia tai kokeiluja vaan varoituksena, että meidän tulisi edellyttää kaikilta elämäämme vaikuttavilta uusilta järjestelyiltä testausta ennen kuin sitoudumme linjaan, josta voi olla vaikea irrottautua. (s. 17)
Tie orjuuteen on erittäin laaja ja monipuolinen yhteiskuntafilosofinen ja taloustieteellinen esitys. Siitä on hyvin vaikeaa antaa tasapainoista ja kattavaa yleisesitystä, ja vielä vaikeampaa on kommentoida sitä antaen arvoa kaikelle sen materiaalille. Siinä puututaan liberalismin perusteisiin, oikeusvaltioon, kansainväliseen politiikkaan, suojatyöhön, vapaus-vastuu-dikotomiaan, aatehistoriaan, eri järjestelmien psykologisiin seurauksiin, yhteisöjen sosiologiaan ja vielä moniin muihin aiheisiin.
Yhteenvetona voin todeta, että minusta kirjan keskeinen väite pätee: se, että lyhytnäköinen idealismi voi tuhota individualismin ja että keskitetysti ohjattu talouselämä johtaa totalitarismiin. Kirjan toinen keskeinen väite ei minusta päde: se, että markkinoiden vapautta pitäisi mahdollisimman vähän rajoittaa. Lisäksi kirjassa on tavattomasti ansiokasta kritiikkiä, joka helposti sivuutetaan, kun arvioidaan vain, pitääkö kirjan markkinaliberalistinen agenda paikkansa vai ei.
Hayek nostaa oikein esille sen, että oikeudenmukainen yhteiskunnan ohjaaminen vaatisi pohjakseen yhtenäisen käsityksen siitä, mitä on hyvyys. Muutenhan ohjaus tuottaa tulokseksi vain tiettyjen ihmisten mielestä hyviä asioita ja jättää toiset huomiotta. Hayek vastustaakin hallinnan keskittämistä sekä monopolisoitumisen aiheuttaman korporativismin muodossa että valtion tarpeettomana puuttumisena yksittäisten ihmisten toimintaan.
Hayek on sitä mieltä, että valtion tehtävä on taata vapaa markkina, jossa muun muassa kaikilla on yhtenäiset mahdollisuudet aloittaa elinkeinonharjoittajina markkinoilla. Ei ole ehkä helppoa tajuta, kuinka kauaksi tämä vaatimus vie halutun yhteiskuntajärjestyksen tämänhetkisestä tilanteesta, jossa uuden yrittäjän toimeentuloturva on olematon ja etabloituneilla kilpailijoilla on käytössään vaikka mitä keinoja uusien tulokkaiden kiusaamiseksi. Hayek onkin sitä mieltä, että suunnittelu on hyvästä siinä muodossa, jossa se edesauttaa yksityisten toimijoiden yhtäläisiä mahdollisuuksia tuottaa palveluita. Niinpä esimerkiksi progressiivinen verotus ja päästökauppa ovat molemmat täysin Hayekin talousliberalistisen vision mukaisia.
Muutamia lainauksia kirjasta:
Ensinnäkin on tärkeää, että markkinaosapuolilla on vapaus myydä ja ostaa millä tahansa hinnalla, jolla he löytävät itselleen vastapuolen, ja että kenen tahansa pitäisi olla vapaa tuottamaan, myymään ja ostamaan kaikkea, mitä ylipäänsä voidaan tuottaa tai myydä. Edelleen on olennaista, että kaikilla on oikeus harjoittaa eri elinkeinoja, että ehdot tähän ovat kaikille tasavertaiset ja että lain ei tule sallia yksilöiden tai ryhmien avoimia tai peiteltyjä yrityksiä rajoittaa markkinoille pääsyä. (s. 59)
Lopuksi on epäilemättä alueita, joilla mitkään oikeudelliset järjestelyt eivät pysty luomaan pääehtoa, josta kilpailujärjestelmän ja yksityisomaisuuden hyödyllisyys riippuu. Tuo ehto on se, että omistaja saa voittoa kaikista hänen omaisuutensa luomista hyödyllisistä paveluksista ja kärsii kaikista niistä vahingoista, joita sen käyttö aiheuttaa muille. [...] Niinpä sen enempää tienviittojen asettamisesta teiden varsille kuin itse teiden käytöstäkään ei useimmissa tapauksissa voida veloittaa kaikkia yksittäisiä käyttäjiä. Samoin ei esimerkiksi voida vaatia sovittua vahingonkorvausta metsien tuhoutumisen, viljelymenetelmien tai tehtaiden tuottaman savun ja melun aiheuttamista haitoista pelkästään kyseisen omaisuuden omistajalta tai niiltä, jotka ovat valmiita kärsimään näistä haitoista. Tällaisissa tapauksissa on löydettävä jokin korjaava keino hintamekanismin avulla toteutettavalle sääntelylle. (s. 61)
Tehokas valvonta tai suunnittelu ei aiheuttaisi vaikeuksia, jos olot olisivat niin yksinkertaiset, että yksittäinen henkilö tai johtokunta voisi seurata tehokkaasti kaikkia relevantteja tosiasioita. Hajauttaminen käy pakolliseksi vasta, kun huomioonotettavien tekijöiden määrä kasvaa niin suureksi, että on mahdotonta saada niistä kokonaiskuvaa. Mutta sen jälkeen, kun hajauttaminen on käynyt välttämättömäksi, syntyy koordinaatio-ongelma. [...] Se, mitä tarvitaan, on jonkinlainen kirjaamisjärjestelmä, joka automaattisesti tallentaa yksilöiden toimien kaikki relevantit vaikutukset ja jonka antamat viitteet ovat samalla sekä kaikkien yksittäisten päätösten seuraus että ohje tulevien päätösten varalta. Juuri näin toimii hintajärjestelmä kilpailun vallitessa. Mikään muu järjestelmä ei edes lupaa pystyvänsä samaan. (ss. 69--70)
Kaikkien toimintojemme ohjaaminen yhden ainoan suunnitelman mukaan edellyttää, että jokaiselle tarpeellemme on annettu oma paikkansa arvojen järjestyksessä, jonka on oltava niin kattava, että se tekee mahdolliseksi päättää kaikista eri vaihtoehdoista, joiden väliltä suunnittelijan on valittava. Lyhyesti sanottuna tämä edellyttää täydellistä eettistä koodia, jossa kaikille erilaisille inhimillisille arvoille on määrätty oma paikkansa. (s. 78)
Kirjassa on erittäin ansiokasta analyysia siitä, miksi lyhytnäköinen idealismi tuottaa toiveita siirtyä suunnitellumpaan ja suunnitellumpaan yhteiskuntajärjestykseen, ja miksi tämä suunnittelu johtaa helposti demokraattisista oikeudenmukaisuus- ja vapausihanteistaan huolimatta totalitarismiin.
Jos idealisti on omien projektiensa vuoksi sokea muiden edesottamusten tärkeydelle (haiseeko systeemi) eikä usko projektinsa toteuttamiseen valistuksella, hänen on helppo lyöttäytyä yhteen muiden kanssa, jotka vaativat koko yhteiskuntajärjestyksen uudistamista. Kuitenkin, kun uutta yhteiskuntajärjestystä aletaan sitten rakentaa, ristiriidat tulevat esiin. Loppujen lopuksi tahtonsa saa yleensä läpi se, jolla on eniten tahdonvoimaa ja vähiten kyseenalaistavat seuraajat, ei se, joka on suvaitsevaisin ja jonka seuraajat tukeutuvat omaan ajatteluunsa. Lisäksi yhteispäätösten ulottaminen yhä pienempiin yksityiskohtiin tuottaa suuremman ja suuremman paineen siirtää päätösten teko asiantuntijoille, joiden vastuu päätöksistään on vähäinen: valtion virkamiehet voivat usein käyttää käytännössä diktatorista valtaa.
Kirjassa tuodaan esiin kaksi asiaa, joita en ollut itse tullut koskaan ajatelleeksi:
Hayek on kuitenkin mielestäni jonkin verran sinisilmäinen sen suhteen, miten vaikeaa kilpailu on saada toimimaan (vapaan kilpailun huonoja puolia). Hayek ei esitä keinoja siihen, kuinka keskittynyt yksityisala saadaan puretuksi vapaaksi kilpailutilanteeksi, jossa uusilla palveluntuottajilla on todellisia mahdollisuuksia. Hayek kritisoi korporatismin tuottamia monopoleja siinä kuin valtionmonopolejakin, mutta siinä, missä valtionmonopolit on suhteellisen helppoja hajottaa (demokraattisilla päätöksillä), yksityismonopolit vaativat reformeja tai kansallistamisia, joissa varmasti puututaan omistajien oikeuksiin. Hayek väittää, ettei korporatiivista monopolisoitumista synny ellei sitä poliittisesti tueta, mutta tästä on vähäisesti näyttöä. Voi olla, että sopivalla markkinalainsäädännöllä monopolien syntyminen saadaan estetyksi, mutta Hayek itsekin myöntää, että markkinalainsäädäntö ei missään vaiheessa ole päässyt kehittymään tyydyttäväksi.
Edelleen, pidän epätodennäköisenä, että palkkojen vapauttaminen sääntelystä tuottaisi jossain mielessä "oikeudenmukaisen" työn hinnoittelun tai että työehtojen vapauttaminen tuottaisi ajan mittaan palkkaa vastaavat työolot eri aloille (esim. työaikojen tai turvallisuuden suhteen). Ihmisten henkilökohtaista hätää toimeentulosta on liian helppo käyttää hyväksi. Jos kansalaispalkka poistaisi tämän epäsuhdan, työn arvon määrääminen markkinoilla saattaisi jopa osoittautua toimivaksi. Hayek itse asiassa kannattaa minimitoimeentulon takaamista (s. 134). Toisaalta, inhimillisessä mielessä kaikki työ on samanarvoista: se kuluttaa saman verran ihmisen aikaa, ja ihmisten ajan väittäminen eri arvoiseksi on käytännössä sama, kuin että ihmisiä väitettäisiin eri arvoisiksi. Tältä pohjalta kaikki alat kattava tasapalkkaperiaatekin saattaisi olla perusteltu.
Monopolisoitumisesta lainauksia:
Pääasiassa tämän kehityksen [työelämän keskittymisen alakohtaisten suurtyönantajien haltuun] ovat harkitusti suunnitelleet monopolien kapitalistiset organisoijat. [...] Päätökset, joita näiden järjestäytyneiden elinkeinoalojen johtajat joutuvat jatkuvasti tekemään, ovat päätöksiä, joita mikään yhteiskunta ei voi pitkäksi aikaa jättää yksityishenkilöiden vastuulle. (s. 198)
Kapitalistien taipumus kehittyä tähän suuntaan ei ole uutta eikä sellaisenaan muodostune pelottavaksi voimaksi. Kohtalokasta tässä kehityksessä on ollut, että he ovat onnistuneet värväämään kannatusta muiden ryhmien kasvavalta joukolta sekä näiden avulla hankkimaan valtiovallan tuen. [...] Järjestelmä, jossa suuret etuoikeutetut ryhmät hyötyvät monopolin voitoista, voi olla poliittisesti huomattavasti vaarallisempi ja monopoli sellaisessa järjestelmässä varmasti paljon voimakkaampi kuin järjestelmä, jossa voitot menevät pienelle ja rajatulle joukolle. (s. 199)
Yksityinen monopoli on tuskin koskaan täydellinen ja vielä harvemmin pitkäikäinen tai kykenevä jättämään huomiotta mahdollista kilpailua. Mutta valtiollinen monopoli on aina valtion suojaama monopoli -- se on suojattu sekä mahdolliselta kilpailulta että kritiikiltä. (s. 200)
Hayek siis pitää monopoleja sitä tukevampina, mitä useampi niistä hyötyy, koska tällöin valtiovaltakin alkaa yleensä tukea näitä yrityksiä, jotka niiden työntekijät kokevat omikseen. Jos monopolin asema vahvistuu liikaa, se on pakko ottaa valtiolliseen hallintaan. Hayek ei ilmeisesti harkitse mahdollisuutta, että kansallistettu työnantaja olisi silti tasaveroisessa kilpailutilanteessa muiden palveluntuottajien kanssa. Samoin Hayek jättää huomiotta, että siinä, missä valtiollisella monopolilla on virkamiesvaltaa asemansa vakiinnuttamiseen, yksityisellä monopolilla on taloudellista valtaa. On helppoa nähdä, kuinka ympäri maailman yksityiset monopolit käyttävät taloudellista valtaansa mahdollisten kilpailijoiden listimiseen tai ennaltaehkäisyyn palkkaamalla sotilaita, mainostamalla ja osallistumalla politiikkaan (suuryritysten vastustaminen).
Jotkin Hayekin argumenteista ovat ainakin tässä teoksessa jotakuinkin perusteettomia. Ainakaan seuraaville väitteille en ole löytänyt kirjasta perustelua:
On totta, että kilpailuyhteiskunnassa köyhillä on paljon vähemmän mahdollisuuksia kuin rikkailla. Se ei kuitenkaan kumoa sitä seikkaa, että sellaisessa yhteiskunnassa köyhät ovat huomattavasti vapaampia kuin henkilö, joka nauttii paljon suuremmasta aineellisesti hyvinvoinnista toisenlaisessa yhteiskunnassa. [...] Kilpailujärjestelmä on silti ainoa järjestelmä, jonka vallitessa köyhälle ei ole pelkästään mahdollista vaurastua, vaan hänen vaurastumisensa riippuu yksinomaan hänestä itsestään eikä maan mahtavien suosiosta. (s. 118)
Jälleen kerran Hayek ohittaa sen, että taloudellinen mahti on mahtia sekin ja sitä voidaan käyttää muihinkin tarkoituksiin kuin uusien markkinoiden etsimiseen.
Ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin joko markkinoiden anonyymin järjestyksen hallitsema järjestelmä tai sellainen, jota johtaa muutaman yksilön tahto. (s. 202)
Tähän kohtaan pureudutaan tarkemmin Pekka Kososen kritiikissä (http://www.netn.fi/296/netn_296_kirja3.html).
Yksi asia, jota moderni demokratia ei kestä romahtamatta, on välttämättömyys alentaa olennaisesti rauhanajan elintasoa tai se, että taloudelliset olot demokratiassa joutuvat pitkäaikaisen pysähtyneisyyden tilaan. (s. 211)
Kaikki politiikka, joka tähtää suoraan distributiivisen oikeuden ihanteeseen, johtaa väistämättä laillisuusperiaatteen tuhoutumiseen. Saman lopputuloksen tuottaminen eri ihmisille tarkoittaa väistämättä sitä, että heitä kohdellaan eri tavoilla. (s. 97)
Tämän väitteen tekee erityisen omituiseksi se, että Hayek pitää laillisuusperiaatteen ytimenä sitä, että lain vaikutukset on ennakoitavissa yksilöllisesti ja viranomaisten toimivalta rajoittuu tällaisiin ennakoitaviin lakeihin. Kuitenkin on helppoa säätää ennakoitavia lakeja, jotka lisäävät distributiivista oikeudenmukaisuutta (resurssien tasaista jakautumista), esimerkiksi laki, joka määrää kaiken rahan tasattavaksi kansalaisten kesken vuosittain. (Tällainen laki voi olla huono ajatus muista syistä.)
Kirja sisältää myös erittäin mielenkiintoista aineistoa rahan olennaisesta asemasta hajautetun päätöksenteon välineenä. Tätä käsittelen kuitenkin mieluummin erillisellä sivullaan, demo- ja monetokratian eroista.
Loppujen lopuksi, kirja nostaa esiin joitakin suomalaisenkin yhteiskunnan epäkohtia, joita ei ole helppo nähdä täällä kauan asuneena. Se, että suuri osa palveluistamme on niin suurten toimijoiden (yritysten / valtionlaitosten) tuottamia, luo ilmapiirin, jossa ihmiset aliarvostavat mahdollisuutta tuottaa jotain palvelua paremmin ja omalähtöisesti vapailla markkinoilla, ja saa suurimman osan ihmisistä kaipaamaan lähinnä sitä, että täyttäisivät kriteerit, joilla kelpaavat asemansa vakiinnuttaneiden palveluntuottajien palvelukseen. Vakaa ja turvallinen toimeentulo on helpointa taata hankkimalla työ tai virka suuresta toimijasta, ja vaikka on yleisesti tiedossa, että näiden toimijoiden toimintatapa ja palvelu jättää usein toivomisen varaa, on miellyttävämpää jakaa ison yrityksen voitot kuin yrittää korjata palvelukulttuuria lähtemällä kilpailemaan niiden kanssa. Uskon, että tämä mentaliteetti, jossa mieluummin alistutaan isojen toimijoiden arvioinnille kuin etsitään ihmisiä, jotka olisivat valmiit maksamaan uudesta tavasta tuottaa palvelua, nakertaa kansalaisrohkeutta ja aloitekykyä.