Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(nettipäiväkirja 17.05.2026) Oon ollut tänä viikonloppuna tupareissa ja YO-juhlissa. Yhteistä niissä on ollut, että siellä on jotain asukkaiden nuorta sukua, jonka kanssa on ihan sairaan hauskaa jutella. Oon puhunut stipendeistä ja siitä millaisia on koulujen pahikset nykyään ja kuvioluistelun aiheuttamista mustelmista ja siitä, onko järkevää edes yrittää ehkäistä ennalta asioita, jotka sattuvat mutta eivät vahingoita merkittävästi.
Nuoret on tosi fiksuja, mutta niiden kanssa puhuminen on hiton vaikeaa. En halua olla setämies, jolle vain nyökkäillään että niin, niin, niin. Haluan, että nuoret älyävät ja uskaltavat esittää omia mielipiteitään ja ymmärtävät, että se on toivottavaa -- ettei minulla ole mitään hävittävää, ettei minun omanarvontuntoni ole siitä kiinni, että saan esittää mielipiteitäni.
Tää ilmiö että nuorten kanssa on vaikee puhua koska niitä pelottaa ei oo kyllä todellakaan uusi. Muistan, kun aloin huomata (kymmenisen vuotta sitten), etten voi enää ilmaista mielipiteitäni koska kukaan ei uskalla sanoa niihin vastaan. Ajattelin silloin että kyse on mun ominaisuuksista, siitä että oon äänekäs ja sosiaalisesti hallitseva, mutta oon tajunnut että taustalla on muutakin.
Nuoret joutuu tosi usein tottumaan siihen, että vanhojen ihmisten kanssa ei kannata vääntää mistään. En ole itsekään usein nähnyt, sanotaanko nyt vaikka, 45-vuotiailla kummoista halua tarkastella omia mielipiteitään, uteliaisuutta erilaisuutta kohtaan tai halua oppia. Nuoret saattaa tottua siihen, että aikuisille on vaan turhaa puhua, koska ne ei kuuntele -- vähän samaan tapaan kuin naisoletetut tottuvat siihen, että itsevarmuutta teeskentelevien miesoletettujen keskustelunaloituksiin ei kannata vastata mitään, koska sieltä saa aina jotain paskaa niskaansa jos sanoo yhtään mitään.
Näen tavallaan, että etuoikeutetun kansalaisen, kuten esimerkiksi keski-ikäisen valkoihoisen miehen, tärkeä rooli on kuunnella ja sitä kautta todistaa, ettei jokainen aikuinen ole rakastunut omaan ääneensä ja mielipiteisiinsä. Ja niin ikään meidän tehtävämme on kestää pettymys, kun nuoret -- tai ketkä tahansa heikossa asemassa olevat -- eivät huomaa että kuuntelisimme heitä eivätkä osaa luottaa siihen että osaamme ottaa heidät vakavasti. Me maksamme muiden syntejä, ja myös omiamme, siitä kun emme ole osanneet olla sovittelevia ja kiinnostuneita.
Muistan itsekin näitä tilanteita. Keskustelimme kerran lävistyksistä. Kannatan lävistyksiä (siinä mielessä, että ne ovat minusta hieno tapa koristautua ja rakentaa itseään), mutta halusin myös varoittaa siitä, että tarpeeksi suuren lävistysmäärän hoito aiheuttaa vaivaa. Mutta en osannut ilmaista sitä niin, ettei se olisi kuulostanut siltä, että yritän saada keskustelukumppanini hillitsemään lävistysunelmiaan. Olinko päällepäsmäri? En ehkä omasta mielestäni, mutta tuon nuoren kokemuksessa saatoin ollakin, ja hyvästä syystä! Ei ole niin helppoa tunnistaa, mitä toinen sanoillaan tarkoittaa. Ja olinhan toki puuttumassa toisen tekemisiin: en ollut suunnitellut itselleni lisää lävistyksiä.
Mutta ajan myötä, jos ihmisten kanssa on tekemisissä pidempään, he kyllä oppivat tunnistamaan, jos heille ei tahdo pahaa. Ja siksi olennaisinta onkin juuri, että haluaa hyvää ihmisille. Monet eivät tee edes sitä, joten mitä hyvää heiltä voisi olla odotettavissa, vaikka puhuisivat millaista sulokieltä?