Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Suurimmassa osassa maailmaa tasaveroiset, toisilleen tuntemattomat ihmiset haluavat vaihtaa sanan tai pari. Jos jompikumpi osapuoli haluaa pitäytyä jutustelusta, siihen on yleensä jokin selkeä syy: jyrkkä yhteiskuntaluokkajärjestelmä, toisen pelottava ulkomuoto, ylpeys, stressi tai tolkuton väsymys. Myös epävarmuus siitä, mitä toinen haluaa, voi olla syynä haluttomuuteen olla tekemisissä.
Suomessa on yleistä, että ihmiset haluavat olla rauhassa muuten vain. En ole varma, etteikö tämä olisi palautettavissa yllämainittuihin syihin: ehkä suomalaiset ovat erityisen pelottavan näköisiä (ainakin täällä on paljon syrjäytyneitä), ylpeitä, stressaantuneita, väsyneitä ja epävarmoja. (Jyrkkiä yhteiskuntaluokkia täällä ei mielestäni ole.) Mutta on vaikea uskoa, että ero muuhun maailmaan olisi näissä niin vallitseva, että se riittäisi selittämään eron sosiaalisuudessa tuntemattomien ollessa kyseessä.
Tiedän hyvin, miltä tuntuu, kun ei halua puhua. Sitä käy tuttavienkin kanssa: esimerkiksi taiteiden yössä tapasin yhden tutun, jonka kanssa oli mukava olla, mutta jolle en keksinyt mitään hyvältä tuntuvaa sanottavaa. Tästä ei ehkä olisi mitään ongelmaa, jos osaisi luottaa siihen, että toinen ei odota mitään. Yleensä osaankin. Jos huomaan, että toinen on yhtä epätietoinen minun suhteeni, rentoudun. Suomalaisia taitaa vaivata jonkinlainen perfektionismi ihmissuhteissa.
Toisaalta usein puhe kuolee juuri siksi, että ihmiset eivät halua pitää yllä pointitonta puhetta. Oikeastaan voi olla kyse siitä, että Suomessa ollaan erityisen huonoja löytämään puheeseen pointti, siis jokin asia, joka kiinnostaa kaikkia. Sitä paitsi puhetta pitää jotenkin pitää hengissä niin kauan, että löydetään pointti. Ei voi olettaa, että keskustelun aihe olisi mielekäs heti alkuun. Varsinkaan ei tuntemattomien kanssa.
Haluaisin silti ymmärtää, millaista olisi haluta (melkein) aina puhua tuntemattomille. Minusta se kuulostaa itse asiassa siltä, että elämältä puuttuu selkeä päämäärä. Sen tilalla on jonkinlainen luottamus siihen, että kun tekee jotain epämääräistä (esimerkiksi keskustelee), lopputulos on hyvä. Mutta jos haluaa jotain tiettyä, ajatus häiriöistä alkaa heti voimistua.
Jos et sattumoisin tiedä, mitä haluat tehdä, kokeile tuntemattomien kanssa puhumista -- Helsingissä älä masennu, Helsinki on paha paikka. Jos et osaa jutustelua, tässä on muutamia aiheita, joista mielestäni tulee helposti ihan mielenkiintoisia keskusteluita.
Ja muuten! Olen viime aikoina tajunnut, että puhuessaan tuntemattoman kanssa on hyvä kysyä häneltä nimi ja mistä hän on kotoisin. Niistäkin tulee usein ihan hyviä keskusteluita, mutta jos ei tule, voi vaihtaa johonkin mielenkiintoisempaan. Idis on se, että ihmiset eivät ole sillä tavoin vain henkisiä, että he olisivat jotenkin irrallaan varsinaisesta elämästään. Konkreettiset asiat eivät yleensä ole kovin mielenkiintoisia, mutta kun ne kysyy ensiksi, voi suhteuttaa muut sanotut asiat niihin ja tuoda keskusteluun enemmän mielenkiintoa.
mw: Jossain heitin (kyynisen?) lausahduksen: ihmisissä on mielenkiintoisinta konteksti. Vaikka onkin karkea reduktio, mielestäni siinä on silti jotain perää. Ehkä.
Tarpeeton: Elinikäinen yksinäisyys muokannut ihmisen sellaiseksi etteivät muut ihmiset kuulu elämään. Ja kun ihmisiä ei ole, ei myöskään kommunikoida. Lopuksi huomaa ettei mitään kommunikoinnin taitoja olekaan.
atehwa: Jep, mutta se on vain omituista, sillä jos se toinen on ihan yhtä taidoton, tämän voi todeta yhdessä ja sitten alkaa kertoa, mitä on kokenut ja ajatellut tänään. Siis tavallaan... outoa on se iso kynnys hyväksyä, etteivät muut edellytä sen enempää sinulta kuin sinäkään heiltä.
Olen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen kommentistasi, sillä se kuvastaa hyvin sitä olotilaa, joka ainakin Suomessa monella vallitsee. Tällainen kannanottohan olisi ihan käsittämätön monessa muussa maassa. Ja on hienoa, että joku sanoo tuonkin suoraan.