Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Olen tähän mennessä seurannut vanhempien turvallisuuskäsityksiä lähinnä huvittuneena tai säälivänä: omituisena sosiaalisena pelkona, jossa riskien arvioinnin korvaa yhteisöllinen paine tai (kotona) opittu malli siitä, millaiset asiat pitää kieltää ja millaiset ei. On ymmärrettävää, että ihmiset pelkäävät sallia asioita, jotka yleisen mielipiteen mukaan "pitäisi" kieltää, kuten hankalissa paikoissa kiipeileminen tai kurkun leikkaaminen keittiöveitsellä: jos jotain oikeasti sattuu, vanhempiin kohdistuva tuomio on hyvin rankka. Sen sijaan esimerkiksi omassa pihapiirissä lapsille tarkoitetuilla leikkikaluilla leikittäessä sattuneet vahingot ovat välttämätön paha, josta kukaan ei kuvittelekaan, että se pitäisi jotenkin estää. (Tosin jotkut menevät niin pitkälle, että heidän mielestään lapsi edellyttää jatkuvaa tarkkailua ikään x asti, jossa x on joillakuilla jopa 7.)
Nyt olen kuitenkin alkanut suhtautua tähän idiotismiin suorastaan vihamielisesti. Kyseessä on minusta järjestelmällinen omasta typeryydestä johtuva lapsien tyhmentäminen. Vähimmilläänkin seurauksena on se, että lapset eivät opi arvioimaan vaaroja itse eivätkä selviämään ongelmatilanteista (koska niitä on liian vähän). Pahimmillaan lapsilta suljetaan pois keskeisiä toimintamahdollisuuksia ja oppimisen tilaisuuksia, ja muunnetaan heidän ympäristöään tieten tahtoen tylsemmäksi.
Kerronpa esimerkkejä, jotta ymmärrätte, millaisista asioista on konkreettisesti kyse. Eilen tuttavani veljen tuttava käski 5-vuotiasta poikaani kiipeämään alas puusta vailla minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka hyvä poika on kiipeilemään. 3-vuotiasta poikaani kiellettiin avaamasta kosteuspyyhepurkkia (wtf?). Tänään rannalla isä kävi hakemassa tyttärensä pois puisesta laivakiipeilytelineestä, kun tämä oli kaatunut yhden kerran. Noin 6-vuotiasta poikaa kiellettiin kantamasta raskaita kiviä, koska ne voivat tippua varpaille (minusta oikea ratkaisu olisi ollut edellyttää lapselta erityistä varovaisuutta, ettei tiputa kiveä muiden päälle). Satunnainen loikoileva isä huusi rannan isoilla kivillä kiipeilevälle pojalleen, että siinä paikassa ei saa leikkiä. Ilmeisesti poikaparka oli yleisesti hyväksytyn vartiointiringin ulkopuolella tai jotain sinne päin.
Ensimmäinen, mikä ihmisten pitäisi ymmärtää, on se, että kaikkia vahinkoja ei ole syytä välttää. Riittävää turvallisuutta on se, että lasta estetään saamasta pysyviä vammoja tai kuolemasta. Kovakin kipu on OK, kunhan lapsi aiheuttaa sen itse eikä sattumuksesta seuraa pysyvää vammaa. (Ei-ilmeisestä kivun aiheuttajasta kuten kuumasta astiasta voi tietysti varoittaa, kuten aikuistakin. Jos lapsi ei varoitusta noudata, ei ole kuitenkaan syytä suuttua tai alkaa viisastella.) Vaarojen arviointi siirretään lapselle niin varhain ja niin paljon kuin mahdollista. Vanhemman velvollisuus on arvioida, kykeneekö lapsi arvioimaan vaaroja. Mikäli lapsen kyky vaarojen arvioimiseen on kyseenalainen, lasta autetaan siten, että annetaan hänen tehdä itse, mutta yritetään lievittää seurauksia, jos tulee virheitä -- siis esimerkiksi kiipeilevä lapsi otetaan kiinni, jos se tippuu vaarallisen korkealta. Toiminnan kieltäminen on sitä äärimmäistä tapausta varten, jossa lapsi haluaa tehdä jotain vaarallista ilmeisen ymmärtämättömänä vaaroista.
Useamman lapsen yhteinen turvallisuus on monimutkaisempi juttu. Lapsia on vaikea saada ymmärtämään riskejä, jotka johtuvat siitä, että kaksi ihmistä sattuvat tekemään yhtaikaa jotain yllättävää. Tällaisessa tilanteessa usein ainoa mahdollisuus on rajoittaa lasten toimintaa vähimmällä mahdollisella tavalla niin, että toiminta säilyy mielekkäänä. On myös tärkeää selittää, miksi rajoitus on tehty. Joskus voi näyttelemällä demonstroida kuvitellun vaaratilanteen.
Useiden vanhempien hössötys johtuu siitä, etteivät he itsekään ymmärrä riskejä. Ainoa, mitä tämän hyväksi voi tehdä, on omakohtainen harjoittelu. Siispä kiipeile, ui pitkiä matkoja, keiku veneessä, kaadu polkupyörällä, putoile paikoista ja kokeile, kuinka lujaa luistimilla voi sirklata. Samalla, kun opit vaarojen määrät, opit myös, miten tilanteista selvitään. Tämä tieto on kaikkein olennaisinta välittää eteenpäin. Usein varoittelu saa lapset vain pelkäämään vaaratilanteita. Juuri vaaratilanteessa tarvitaan pelotonta, tarkkaa ja tehokasta toimintaa. Ylipäänsä ihmiset eivät saa jäädä neuvottomiksi missään tilanteessa, mikäli mahdollista.
Harhainen turvallisuuskäsitys on vaarallinen, mutta ei mikään ylittämätön ihmisen stigma. Ihmiset pystyvät elämään järkevää elämää, vaikka varoisivatkin liian paljon. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että konkreettinen, vahva käsitys maailman rajoista ja omista rajoista on keskeinen älykkyyden ja asiantuntemuksen muoto. Jos supistaa toimintansa rajoja, supistaa maailmaansa; jos supistaa maailmaansa, supistaa kokemuspiiriään; ja jos supistaa kokemuspiiriään, supistaa niitä tärkeitä konkreettisia esimerkkejä, joihin teoreettinen intuitio perustuu. Ne, joiden suhde maailmaan perustuu kokemukseen, seisovat maailmassa vahvoin jaloin ja valmiina haasteisiin.
Turvallisuushössötyksen lisääntyminen on mielestäni tärkeimpiä nykyajan lasten älykkyyttä uhkaavia tekijöitä. Olen itse sen verran nuori, etten ole ollut seuraamassa aikaisempia kasvatusmenetelmiä, mutta käsittääkseni lapset on jätetty oman onnensa nojaan ja huolehtimaan toisistaan aivan käytännön syistä, ennen kuin perheen keskimääräinen lapsimäärä alkoi pudota ja ihmisten vapaa-aika lisääntyä. Todennäköisesti lapset saavat vääränlaisen suojelun vaikutusta kompensoiduksi muunmuassa peleillä ja saatavissa olevalla lisätiedolla, mutta epäkohta olisi syytä korjata.
Turvallinen kokeilu -sivu sisältää ohjeita siihen, mitä sitten pitäisi tehdä.