Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(nettipäiväkirja 24.06.2012) Toiminnallinen etiikka-sivulla sivusin aihetta, milloin asiat tulevat kollektiivisesti tuomituiksi: mitä tarvitaan, jotta ihmisiä oikeasti kiinnostaisi, ja mitä, jotta joku jaksaa tehdä asialle jotain. Tajusin, että hyvin samanlaiset säännöt pätevät siihen, milloin asiat tulevat kollektiivisesti nauretuiksi. Siinä, missä yleisesti tuomitut asiat ovat väärin ja ihmisiä estää omatunto tekemästä niitä, yleisesti nauretut asiat ovat noloja ja niitä tekemästä estää häpeä (niin ettei voi tehdä mitään erikoista).
On kuin meillä olisi kaksi moraalikoodia (molemmat kulttuurista riippuvaisia, totta kai): yksi, joka kertoo, mitä saa ja pitää paheksua, toinen, joka kertoo, mille saa ja pitää nauraa. Niin kuin ihmiset taistelevat toisten tuesta oikeuskysymyksissä, niin he taistelevat toisten tuesta siinä, kuka on hauska ja kuka ilonpilaaja.
Nämä kaksi moraalikoodia ovat siinä mielessä hyvin sidoksissa, että usein lieviä tai suurempia loukkauksia (oikeusmielessä) puolustetaan sillä, että ne olivat leikkiä tai leikiksi tarkoitettua. Jos joku pissaa toisen ruokaan ja tämä lyö takaisin, on yleinen mielipide helposti pissaajan puolella, koska tämä "vain pilaili" kun taas toinen häiritsee yhteisörauhaa. Oppi oikeasta ja väärästä kyllä puskee läpi, mitä tahansa ei saa tehdä vitsin varjolla, mutta se, että saa tekonsa hyväksytyksi hauskoina laajentaa myös ihmisten käsitystä siitä, mikä on oikein. Kuinka paljon hauskuus vaikuttaa, vaihtelee: joku oikeuttaa raiskauksenkin "harmittomana ilonpitona", jollekulle lakin tempaaminen päästä on pahin, mitä yhteisen huvin nimissä saa tehdä, jollekulle raja menee sanoin loukkaamisessa (pilkassa).
Yksi syy, miksi kiusaamistilanteessa niin usein ihmiset menevät luonnostaan kiusaajan puolelle, on juuri tämä. Kiusaaja, joka pilkkaa toista, ei välttämättä tarkoita pahaa, vaan on vain ajattelematon. Jos hänen ympärillään olevat ovat yhtä ajattelemattomia, kiusatun itsepuolustus on helppoa nähdä riidanhaastamisena, josta onkin sitten oikeus suuttua. Tällaisessa porukassa tuomioita jakaa se, joka keksii vahvemman tavan uhata toisen oikeuksia ilman, että sitä katsotaan hyökkäykseksi. Uhkahan nimittäin riittää pitämään toiset poissa hänen kimpustaan: jos tietää saavansa pahemmin takaisin ja tulevansa nauretuksi, ei tietysti tee mieli yrittääkään loukata.
Minä olen liikkunut aina kaveripiireissä, joissa vitsin varjolla ei saa tehdä käytännössä mitään eikä hauskanpidon varjolla kuin kokeilla, tykkäisikö joku jostain - esimerkiksi voi kokeilla kiskoa jonkun mukaan tanssiin, mutta hangoitteluun pitää suhtautua vakavasti ja siirtyä suostuttelussa sanojen käyttöön. Tällaiset yhteisöt ovat tosi mukavia, ja toisin kuin luulisi, eivät kovinkaan tosikkomaisia, jos vain ihmiset innostuvat helposti toistensa ideoista.
Mutta tällaisissa yhteisöissä kasvaneet ovat oikeasti aika hukassa, kun törmäävät yhteisöön, jossa toisten kustannuksella nauru on standardi. Samoin ne, jotka ovat tottuneet siihen, että vitsin varjolla saa loukata, ovat usein pettyneitä ja hätääntyneitä, jos jonkin yhteisön yleinen mielipide ei olekaan jäynääjän puolella. Mutta pitäisikö minun oikeasti opetella sitä puhetapaa, jolla ihmiset voitetaan puolelleen oikeudesta piittaamatta? Pitäisikö suostua kosimaan niiden kunniakäsityksiä, jotka eivät osaa ja halua kohdella toisiaan kiltisti?
Tähän mennessä olen vain huolehtinut siitä, etten suutu. Sillä saa ihmisten tuen konfliktissa ja on vapaa kostamaan (ylimielisesti), mutta sillä ei voita puolelleen normaalitilanteessa...