Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Yleisesti ottaen melkein kaikki yhteiskunnalliset muodot ovat saaneet alkunsa jostain tarpeesta. Ydinperhe sai nähdäkseni alkunsa siitä, kun uudenlainen talous eli työn perässä muuttaminen repi rikki linjasuvut. Ydinperhe on ratkaisu siihen, miten lapsista saadaan huolehdituksi yhteiskunnassa, jossa kenestäkään ihmisestä ei voi olla varma, että hän on auttamassa tulevaisuudessa. Yhteiskunnassamme valtio ottaa sellaisia (aiemmin suvuille / kylille kuuluneita) vastuita ihmisten pärjäämisestä, että ydinperhe tulee mahdolliseksi.
Ydinperhe on oikeastaan perhemuotona jo hiukan toimimaton, koska se perustuu selkeälle isän ja äidin työnjaolle, jossa toinen hoitaa lapsia (perinteisesti nainen) ja toinen hankkii toimeentuloa. Nyky-yhteiskunta ei kuitenkaan suosi tällaista, vaan työelämä etsii sekä miehiä että naisia työntekijöiksi. Päiväkoti-instituutio tarjoaa tähän jonkinlaisen ratkaisun, ja nykyinen perhemuoto ei tarkalleen ottaen enää olekaan ydinperhe, vaan lapset (joista huolehtiminen lienee perheen tärkein funktio) hoidetaan mielenkiintoisella hajautetulla menetelmällä. Vanhemmat tuskin pitävät hoitajia perheenjäseninä, mutta epäilen, onko lasten suhteen samoin.
Ydinperheillä on muutamia hyviä puolia. Ensinnäkin ne maksimoivat ihmisten valinnanvapautta, sillä elämänkumppanin valinnassa ei oikeastaan tarvitse ottaa ketään muuta huomioon (itsensä lisäksi) kuin mahdollinen kumppani. Lisäksi linjasuvun rikkoutuminen merkitsee, ettei tapa tai sääntö sanele, keiden sukulaisten kanssa ollaan tekemisissä. Niinpä ihmiset valitsevatkin varsin vapaamuotoisesti koko bilateraalisesta suvustaan, keihin pitävät yhteyttä. Toisekseen ydinperhe on suhteellisen pieni yksikkö, joka mahdollistaa erilaiset muutokset (ennen kaikkea muutot) ilman kohtuutonta setvimisvaivaa. Nykyään tosin, kun perheen perustajilla on tyypillisesti erilliset uransa, tämäkin alkaa olla liian vaikeaa, ja onkin nähtävissä tendenssiä siirtyä ydinperheistä yksinhuoltajaperheisiin.
Ydinperhe aiheuttaa myös mittavia ongelmia. Ensinnäkin jokainen yksilö siirtyy elämänsä aikana ainakin yhden kerran perheestä toiseen, joten lapsista pitää kasvattaa hyvin itsenäisiä. Murrosikä kokonaisuudessaan saattaa olla seurausta siitä, että perherakenne on muuttunut, mutta kasvatustapa ei seuraa vielä perässä vaan viivästyttää itsenäistämistä liikaa. (Tunnen monia ihmisiä, itseni mukaan lukien, joilla ei varsinaista murrosikää ole ollut.)
Vielä suurempi ongelma, joka aiheutuu ydinperheistä, on se, että ydinperhe on hurja uhkapeli: siinä panostetaan tunteellisesti hyvin paljon hyvin pieneen määrään ihmisiä. Perheenjäsenen tarpeet toisten perheenjäsenten suhteen ja toisaalta yhteen perheenjäseneen kohdistuvat odotukset ovat valtavat. On hyvin vaikeaa estää turhautumia kärjistymästä, kun perheenjäsenet eivät täytä odotuksia -- vaimolta ei saa haluamaansa kunnioitusta, mieheltä ei haluamaansa rakkautta, lapsilta ei kiitosta, vanhemmilta ei luottamusta. Tai vähemmän kliseisiä esimerkkejä: vaimolta ei saa tarpeeksi huomiota, veljeltä kannustusta, mieheltä seksiä, sisarelta ymmärrystä, isältä hyväksyntää, äidiltä kärsivällisyyttä.
Luulisin, että yksilöllistymiskehitys olisi syytä päästää huippuunsa eli luopua ydinperheestä ja tunnustaa (kulttuurillisesti ja lakiteknisesti) perheyksiköitä, joihin kuuluu ainakin yksi keskeinen vanhempi sekä mahdollisia lisävanhempia (ja kiinteän parisuhteen voisi korvata sinkkuilulla tai polyamorialla?). Ongelma on vain se, että tällainen miniperhe kärjistää sen (ydinperheessä paremmin piilotettuna olleen) ongelman, että nykyperheillä on yksinkertaisesti liian vähän tukea ja ne joutuvat huolehtimaan liian vähillä aikuisilla lapsista. Päivähoito tietysti korjaa ongelmaa, mutta pitäisi perustaa muitakin yhteisöllistämiskeinoja, jotka tukevat hajautettua lastenhoitoa. Yksi mahdollisuus olisi kääntää vallitseva asuintrendi ja alkaa suosia yhteisasumuksia (kommuuni), joissa oleskelutilat tms. ovat yhteisiä. Toinen, mikä tukisi lasten pärjäämistä, olisi yksinkertaisesti lapsimäärän lisääminen: tällä hetkellä lapsiperheet ovat sen verran harvassa, ettei lapsista tahdo monin paikoin syntyä kriittistä massaa, joka täyttäisi pihapiirit ja helpottaisi perheitä löytämään toisia samanhenkisiä perheitä kohtuullisen läheltä.
Mental: Tiivistät kyllä hyvin ydinperheiden aiheuttamia ongelmia, mutta esittämissäsi ratkaisuissa on myös omat ongelmansa. Osittainkin pakotettu yhteisöllisyys on pahasta. Kaikissa yhteisöissä ihmiset alkavat tavalla tai toisella käyttää valtaa toisiinsa, eikä vallan väärinkäyttöön puuttumiseen tällaisissa näennäisesti vapaaehtoisissa yhteyksissä välttämättä ole edes sitä teoreettista mahdollisuutta, joka yhteiskunnalliseen vallankäyttöön liittyy. Lapsimäärän kasvattaminen teollistuneissa länsimaissa taas ei ole millään tavoin kestävän kehityksen mukaista. Molemmat kohdat toki IMHO. Eikä minulla ole sen parempia ratkaisuja tarjota.
Jotenkin en tykkäisi siitä, että yhteisöjen toimintaa alettaisiin säädellä joillain laeilla. Yksittäisten perheiden lapsimäärän lisääminen voisi tietysti olla mahdollista, mikäli vastaavasti olisi muita perheitä, jotka eivät lapsia hankkisi. Tämä edellyttäisi sitä, että lasten hankkimista lakattaisiin pitämästä lähes velvollisuutena ja elämän syvimpänä sisältönä. Toisaalta päätöksen pitäisi olla vapaaehtoinen eikä se saisi olla sitova, muuten yhteiskunta muuttuisi totalitaristiseksi. Yhteisöllisyyden rohkaiseminenkin voisi olla hyvä juttu, mikäli varmistettaisiin, että ei-yhteisöllisten perheiden tukiverkkoja ei purettaisi sen varjolla. Olen valitettavasti sen suhteen varsin epäileväinen.
atehwa: Eipä tällaisia asioita paljon pakolla läpi ajella. Päivähoidon nyt tietysti voi tehdä pakolliseksi kuten koulunkin, mutta en ole niinkään varma moisen kannattavuudesta. Minusta yhteisasumusten rakentaminen on vähän samanlainen ohjaava yhteiskuntarakenteen muokkaaja kuin esimerkiksi kansakoulujen rakentaminen tai se omistus- ja vuokra-asuntojen hajasijoituspolitiikka, jolla Helsinki pyrkii estämään sosiaalista segregaatiota. Kyllähän tietysti nytkin esimerkiksi piha-alueille tehdään ikään kuin asukkaiden houkuttelemiseksi yhteisiä palveluita, mutta on valtava ero toimivalla pihapiirillä, jossa kesällä juodaan aamukahvitkin, ja kerrostalojen keskellä olevalla pläntillä, jossa on grillikatos, mattoteline ja ehkä muutama keinu. Varsinkin aikuiset ovat tavattoman laiskoja hommautumaan pihoille, eikä lapsia ole tarpeeksi...
Lasten hankkimisesta länsimaissa (tai lasten oikeutuksesta) en vain ole samaa mieltä... tai oikeastaan en ymmärrä, millainen on syväekologien toivottu maailman kohdetila.
Mental: Entisaikojen yhteisöllisyys oli pakon sanelemaa. Vapaaehtoiseen yhteisöllisyyteen voidaan pakottaa, jos vaihtoehtoja on tarjolla, mutta ne eivät ole käytännöllisiä. Toki visiosi on aika kaukana tällaisesta.
Itsekään en varsinaisesti osaa ajatella syväekologisesti, vaikka aina välillä yritänkin. Lasten oikeutus-artikkelissa on aiheesta hyvää pohdintaa, mutta vastaan tässä siten, että ihmiskunnan pitkäaikaisen (ei tietenkään lopullisen) säilymisen kannalta väestön ja kulutuksen nollakasvu olisi tavoiteltava tila. Lisäksi teollisuusmaiden lapset ja aikuiset eivät kuluta vain syntymaidensa luonnonvaroja vaan mitä suurimmassa määrin myös kehitysmaiden luonnonvaroja ja ovat osana pyörittämässä lapsityöpajoja ja ties mitä hirveyksiä, ilmestyskirjan petoja ja hyökyaaltoja. Ja ennen pitkää ne ovat syyllisiä tanssipopin olemassaoloon. Nyt meinaa tämä juttuni mennä niin korniksi, että se on pakko lopettaa.
OTOH, väliaikaista tämäkin vaan on, eli voihan sitä antaa mennä toki. Tämä ajatus on johtanut minut pois ekofasismista: kun maailma kerran loppuu kuitenkin, niin mikäli ihmisille ei hyvällä kelpaa sellainen malli, jossa ihmiskunnalla olisi vähän pidempään kivaa, niin ei sitten.
atehwa: Aihe on kyllä raskaanpuoleinen. Mutta en usko, että länsimaiden vaativuus kasvaa suorassa suhteessa väestön kanssa; pikemminkin luulen, että länsimaat kuluttavat maailman resursseista siivut, joiden koko noudattaa omaa logiikkaansa ja jotka sitten jakautuvat niiden ihmisille.
Ai niin. Minulle on tärkeää nimenomaan se, onko ihmiskunnalla vähän pidempään kivaa vai säilyykö se vähän pidempään. Arvelen, että ihmiskuntaa on helpompi säilyttää kuin sen kivuutta.
Myöhempi lisäys: siitä olen samaa mieltä, että yksityisyyden houkutusta on hyvä kunnioittaa.