Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Kehittävän arvioinnin teoria lähti liikkeelle siitä, miten ihmiset ylipäänsä voivat auttaa toisiaan kehittymään. Mutta kyseisellä sivulla ei kerrottu, mistä alun perin tuli motivaatio puuttua koko aiheeseen. Tämä sivu yrittää selittää.
Tällä hetkellä yhteiskunnassamme on palautteen ja arvioinnin arvostus nousemassa hurjaa vauhtia. Palautteen ja arvioinnin vaatimus tulee kahta kautta, vaatimuksena valmiuteen antaa palautetta erilaisista asioista sekä vaatimuksena suostua arvioitavaksi erilaisissa yhteyksissä.
Palautteenannon ja arvioinnille alistumisen vaatimus saa nähdäkseni alkunsa siitä ihmiskuvan muutoksesta, uudesta ideaalista, jonka pohjimmiltaan vapauden ideaan perustuva ideologia on nostanut esiin. Jokaisen ihmisen korkein hyve on valmius kehittää itseään ja tiedostaa kykynsä ja puutteensa. Yksilöiden sisäinen ja yksilöiden välinen reflektointi nähdään oikeana tapana syvälliseen havainnointiin ja elinikäiseen oppimiseen.
Kuitenkin jatkuvan palautteen kohteena ja lähteenä olevan yksilön vastuu kehittymisestään keskittyy yhä korostetummin vain ja ainoastaan yksilölle itselleen. Yksilöiden kyvyt ja puutteet ovat yhä täydellisemmin heidän omia ominaisuuksiaan, jotka johtuvat heidän valinnoistaan, panostamastaan vaivasta ja metataitojen kehittymisestä. Samalla kun olemme luoneet järjestelmän, jossa yksilöt yhä enemmän "auttavat" toisiaan kehittymään (arvioimalla ja palautteenannolla), olemme luoneet ihmiskuvan, jossa varsinaiset kyvyt ja puutteet ovat yksilön omaa syytä.
Käytännössä kaikki tunnustavat palautteen antamiseen liittyvät vaarat. On olemassa palautteenannon teorioita, kuten esimerkiksi jo kuuluisaksi tullut "hampurilaisteoria", jonka mukaan sanotaan ensin jotain kivaa, sitten kehittämisehdotukset ja sitten taas jotain kivaa. Tämä on raakaa huijausta ja humpuukia. Ylipäänsä on erilaisia tapoja, joilla voidaan yrittää fuskata ihmisiä luulemaan, ettei puhe ole heidän kyvyistään ja ominaisuuksistaan, kun puhe itse asiassa on juuri niistä. Myös lasten kasvattamisesta on saanut nähdä omat teoriansa, joissa korostetaan moitteen kohdistumista tekoihin ihmisen sijaan; mutta ketä se hämää? Palaute on palautetta, se käsittelee sitä millainen ihminen on ja millainen hänen (palautteen antajan mielestä) pitäisi olla, ja se siitä.
Se, mitä todella tarvitsisimme, on teoria palautteen vastaanottamisesta. Niitä onkin muutamia: esimerkiksi "juustokuputeoria", jonka mukaan palaute otetaan vastaan siten, ettei se läsähdä naamaan, vaan sitä tutkiskellaan läheltä. Joka tapauksessa sekä hampurilaisteorian että juustokuputeorian kieli jo kertoo, mistä todellisuudessa on kyse: tyypillinen palaute on raakaa, rasittavaa ja siihen joutuu suhtautumaan jollain tavalla. Koko palautteenannon ja vastaanottamisen teoria on sen tasapainottelua, kuinka saadaan kehittämisehdotuksia ollenkaan perille ilman, että niiden mukana tuoma viesti, viesti siitä, että tämänhetkisessä toiminnassa / yksilössä on jokin vika, aiheuttaa liikaa tuhoa.
Kyllä yksilöillä onkin jonkinlainen kyky omaksua negatiivistakin palautetta. Sekin on huomattu, että tämä kyky riippuu itsetunnosta: mitä parempi itsetunto, sen paremmin kykenee ottamaan negatiivista palautetta vastaan. On syntynyt unelma, ideaali ihmisestä, joka pystyy kaikki negatiiviset palautteet kääntämään voitokseen tiedostamalla ne, ottamalla niistä oppia, pohtimalla niitä.
Mutta todellisuus ei toimi näin. Voimakkainkin yksilö elää jonkinlaisesta yhteisön hyväksynnästä; jos nyt ei aktiivisesta kannustuksesta, niin ainakin itseluottamuksesta ja moitteen puutteesta. Jokainen tarvitsee kunnioitusta. Jokainen riita, olkoonkin kuinka tarpeellinen, (riitelemisen toivottavuus) asettaa käyjilleen suuria paineita. Palaute, jota ihmiselle annetaan, on tyypillisesti suora kehotus puuttua siihen, joka ihmiselle kaikkein vaikeimmin on muutettavissa: oma toiminta, omat käsitykset. Ja siinä vaiheessa, kun palaute menee ihmisen oppimiskyvyn yli, hänellä on vain kolme mahdollisuutta: (1) jättää palaute huomiotta, (2) perustella, miksi palaute ei ole aiheellista / asiallista, tai (3) tunnustaa tarve muuttua ja oma kykenemättömyys siihen. Jokainen näistä on jollain tavoin huono: (1) sen takia, että siinä ei kunnioiteta palautteen antajien vaivaa (joka ei kumminkaan ole aivan pieni, jos nämä yrittävät tehdä palautteestaan rakentavaa); (2) sen takia, että se aiheuttaa riitoja, jotka ovat joskus turhia, joskus tarpeellisia, ja koska se kyseenalaistaa puolestaan palautteenantajan kyvykkyyden (ts. heijastetaan paska takaisin -periaate) ja lisäksi vaarana on itsepetos; (3) sen takia, että se tuhoaa ihmisen itsekunnioituksen ja ennen kaikkea rasittaa ihmistä henkisesti.
Minä uskon, että järkevä lähtökohta kaikelle kehitykselle on ihmisen luottamus omaan hyvyyteensä. Ei tietoisuus vioista vapauta ihmistä pohtimaan, mitä kannattaisi kehittää; tietoisuus siitä, mikä on jo hyvin ja mihin ei tarvitse kiinnittää huomiota vapauttaa voimavarat kehittymiseen muussa. Negatiivisen palautteen ainoa mahdollisuus tuoda mitään hyvää on se tilanne, jossa vastaanottaja jo tietää kyseisen asian, uskoo kykyihinsä sen suhteen, mutta ei ole huomannut sitä jossain tilanteessa tms.
Negatiivinen palaute (palaute, joka kertoo, millainen pitäisi olla vaikkei ole) on tietysti myös suora kannanotto siihen, millaisia ihmisten pitäisi olla. Puhe päämääristä ja siitä, mikä on hyvää ja toivottavaa, on tärkeää, mutta sitä ei voi käsitellä ikään kuin jonkin toiminnan ohessa itsestäänselvyytenä, jota vasten toimintaasi peilataan. Kun halutaan saada ihmisille näkemystä toiminnan päämääriin ja "todellisiin pointteihin", ainoa tie on omakohtainen pohdinta mahdollisesti muiden tarjoamien virikkeiden pohjalta. Jotta palautteenantaja ja vastaanottaja voisivat edes käydä järkevää keskustelua palautteesta, heidän pitäisi jo valmiiksi jakaa jonkinlainen arvopohja, käsitys siitä, mikä on hyvää ja toivottavaa. Ilman sitä palaute on loukkaus ihmisen omaa kykyä pohtia päämääräänsä kohtaan.
Mielestäni palautteella (varsinkin sellaisella, jossa vain luetellaan hyviä ja huonoja puolia) yritetään ikään kuin oikotietä saavuttaa päämäärä, joka on saavutettavissa vain monimutkaisesti ja hitaasti. Ihmisen oma pohdinta ja oman toimintansa tarkkailu ja pohtiminen on se tapa, jolla pystyy kehittymään niin, että oppi oikeasti omaksutaan. Palautteella yritetään välttää ne karikot, jotka estävät ihmisiä edistymästä tällä tavalla: typerään tyytyväisyyteen jumittuminen ja suojautuminen todellisuudelta, kun hiljaa sisäisesti tietää, etteivät asiat ole hyvin. Mutta suora, raaka palaute vie meidät vain ojasta allikkoon. Joskus se on se, jota juuri kaipaa, jos on juuri sillä hetkellä kykyä sisäistää uusi toimintaohje ja yksimielisyys siitä, että palautteenantaja on oikeassa. Yleensä se kuitenkin heikentää ihmisen edellytyksiä omaan, pohtivaan kehittymiseensä.
Hereilläolo, tahto kehittyä ja pohtia, pidetään yllä pohtimalla sitä, mitä haluaa elämässä saada aikaan, missä määrin sen on saavuttanut ja kuinka tärkeää siinä on omasta mielestä edetä. Nämä ovat yksilön omia valintoja, eikä ole oikein sanella niitä toiselle pohjaoletuksena, kuten hätäisessä palautteessa käy. Suojautumisesta päästään eroon tukemalla ja rakastamalla toisiamme.
Puhun kritiikistä myös teini-ikäisenä kirjoittamassani artikkelissa halu asettua toisen yläpuolelle.
Yhteisölliseen oppimiseen virheistä liittyy artikkeli Failing to Learn and Learning to Fail (http://www.hbs.edu/research/facpubs/workingpapers/papers2/0304/04-053.pdf). En ole vielä evaluoinut.
Erika: I just wanted to followup on the request I submitted through your contact form a couple weeks ago as I haven't heard anything back. I pasted it below for your reference.
Is it okay if we feature your site in our next email newsletter? It's a perfect fit for a piece we're doing and I think our audience would find some of the content on your site super useful.
I know you're probably busy, so just a simple yes or no would suffice.
Many Thanks,