Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
(nettipäiväkirja 23.05.2026) Mullahan on viis lasta (ooh). Mielenkiintoista kyllä, kolme ensimmäistä niistä on olleet teini-iässä hyvin erilaiset kuin kaksi jälkemmäistä (joista nuorempi on vasta teini-iän partaalla).
Kolme vanhempaa on osallistaneet mua kaikkiin ongelmiinsa, avautuneet ja selittäneet kaiken. Tää oli mulle luontevaa ja koin olevani näiden lasten ystävä sen lisäksi että oon niiden vanhempi. Nää kolme lasta on jääneet mun ystäviksi eikä niillä oo ollut mulle näkyvää murrosikää (kuten ei mullakaan mun vanhempien suhteen).
Kaksi nuorempaa alkoi sulkea mua pois menemisistään ja jutuistaan jo reippaasti ennen teini-ikää. Mulle oli vaikeaa, että mun lapset ei innostu tekemään mun kanssa asioita, mutta sopeuduin ja opettelin kunnioittamaan (?) näiden lasten omaa tilaa ja keskusteluympäristöä. Siitä seuras jännä tilanne, jossa mulla ei oo yleensä edes hajua pärjääkö mun lapset elämänsä kanssa, mutta joskus ne tuleekin avautumaan mulle jostain mikä niiden mielen päällä on. Silti tiedän näiden lasten elämästä, toiveista, ihastuksista, toveruuksista ja peloista tosi paljon vähemmän kuin vanhempien lasteni.
Mutta vaikka musta aina joskus tuntuu, että mun nuoremmat lapset toimii aivan pärjäämisen rajamailla -- koska niillä ei oo vahvaa tukea ja niiden on vaikeampi ottaa vastaan halauksia ja muita kosketuksia -- niin näillä lapsilla on rikas sosiaalinen elämä, elävä ja muuttuva kaveripiiri, ja kyky puhua mulle asioista joskus. Ehkä se vapaus, se etten tuputa seuraani enemmän kuin on pakko, on auttanutkin jotain? Vaikka mullehan se on vaan selviämiskeino: en voi olla koko ajan aktiivisesti muodostamassa kontaktia, jos se johtaa koko ajan torjuntoihin. Ei kenenkään pää kestä sellaista määrää torjuntoja, ei edes omilta lapsilta.
Oikeastaan selkein seuraus tästä mun nuorempien lasten itsenäisyydestä tai "ynseydestä" on se, että mun on pitänyt rakentaa uusi elämä itselleni ruuhkavuosien jälkeen jo reippaasti ennen kuin nää lapset muuttaa kotoa. Siksi mulla on taas nettipäiväkirjalle aikaa, siksi treenaan cheerleadingia, siksi oon alkanut järjestää itselleni matkoja ja siksi tanssin historiallisia tansseja enemmän kuin aiemmin. Ja mulla on lapsia ikävä, ja siksi hoidan tuttavaperheiden lapsia aina välillä.
Ehkä vaikein asia näiden itsenäisten lasten hoitamisessa on se, että vaikka mua ei tarvita lähes koskaan mihinkään, niin sitten kun lapsella on tarve puhua mulle, mun on todellakin syytä olla paikalla ja läsnä. Ja se tarkoittaa, että mun pitää lopettaa mikä tahansa mitä oon tekemässä ja kuunnella kunnolla. Ja se häiritsee keskittymistä tosi paljon! Inhoan keskeytyksiä keskittyneenä tehtäviin asioihin, joten yritän tehdä niitä vain, kun mun lapset ei voi haluta puhua mulle: esimerkiksi jos ne ei oo kotona, tai jos ne on just puhuneet mulle pitkät pätkät.
Esimerkiksi nyt kun aloin kirjoittaa tätä, mulla oli vielä mun tokaksi vanhin lapsi käymässä. Juttelun jälkeen kysyin kaksi kertaa häneltä, onko hänellä vielä puheenaiheita (joista jatkoimme puhumista), ja niiden mentyä vielä kysyin: "Saanko nyt alkaa kirjoittaa mun nettipäiväkirjaa, ja tarkoitan tällä sitä että suostutko olemaan puhumatta mulle kun kirjoitan mun nettipäiväkirjaa?" Eli aikamoinen varmistelu, ennen kuin uskallan alkaa tehdä jotain! Ja joskus se menee pieleen. Joskus lapsilla on kumminkin joku kommentti sitten mulle viiden minuutin päästä.
Kaikkein pahinta on, jos lapsi selvästi viihtyy huonosti (eli norkoilee ja hakee huomiota), mutta ei tiedä, mitä haluaisi tehdä. Silloin mun pitää pysyä valmiustilassa loputtomasti ;_; Sitten kun tunnistan tän tilanteen, mun on lopuksi melkein pakko aina keksiä joku (yleensä muussa tilassa tehtävä) aktiviteetti johon siirryn, kutsuen lapset mukaan. Yleensä ne ei suostu tulemaan mukaan, mutta saan selvyyden siihen, onko lapset mun seurassa vai ei.