Jessjessjess! Sain vihdoinkin korjatuksi tämän nettipäiväkirjan RSS-syötteen sellaiseksi, että sitä kestää lukea. Tämä syöte on http://sange.fi/~atehwa/cgi-bin/piki.cgi/RecentChanges?rss=rss .
Olen muuttanut viime puolen vuoden aikana niin monta kertaa mieltäni parisuhteista, ihmissuhteista ynnä muusta, etten ole nyt enää vähään aikaan jaksanut tehdä niistä selkoa. Mutta muutama mielipide on pysynyt ennallaan tai vahvistunut:
Olen haikaillut pitkään jotain ohjelmaa, joka sopisi paremmin (rivitetyn) tekstin muutosten tarkasteluun kuin Unixin diff. Wikin kehitystarpeet (wikiehdotukset) saivat minut taas pohtimaan ongelmaa. Tajusin, että jos tuloste on tarkoitettu vain ihmisten luettavaksi, eikä siltä edellytetä kaiken informaation säilyttämistä, tällainen ohjelma on varsin helppo tehdä itsekin: worddiff.
Selvittäessäni EeePC:n merkistöhajoilua törmäsin tällaiseen riviin järjestelmän käynnistystiedostoissa:
[ -n "$LANG" ] && export LC_ALL=$LANGOlisipa kiva tietää, mikä ongelma tällä on yritetty "korjata".
Facebook-negailuni saa ihan naurettavia piirteitä. Mutta sainpahan kirjoitetuksi, mikä siinä ottaa niin sikana päähän.
Voisin mainostaa, että löysin yhden musiikinsoittosoftan, jossa on kiva (vi-mäinen?) käyttöliittymä: cmus. Vaikuttaa myös kohtalaisen vakaalta.
EeePC:ssäni on jokin vanha Debianin ssh-paketti, eikä siihen näytä tulevan turvapäivityksiä, vaikka sen ssh-keygenin turva-aukko on tunnettu jo vaikka kuinka pitkään X( Tein sitten itselleni avaimet toisella koneella ja siirsin ne tänne läppärille. (Tämä keskustelu näyttäisi vahvistavan, ettei Asus ota turvapäivityksiä vakavissaan: http://forum.eeeuser.com/viewtopic.php?id=60034). Joitain hyödyllisiäkin päivityksiä on tullut, ennen kaikkea alkuun käyttis yritti palauttaa verkkojaot käynnistyksen yhteydessä, nykyään verkon tullessa ylös.
Sain vihdoinkin aikaiseksi alkaa kirjoittaa muistettavien kirjojen kirjaluetteloa.
Juuri kun pääsin sanomasta, että sankaritarut turhauttavat, törmäsinkin loistavaan Gķsli Sśrinpojan saagaan, jonka on suomeksi toimittanut Joonas Ahola (2003). Tämä on jopa parempi kuin Lohilaaksolaisten saaga.
Olen alkanut parin viime vuoden aikana tuntea olevani yhä useammalla tavalla vanha. Viime aikojen kriiseilyissä olen ollut myös väsynyt. Ei-minkäänlainen olen ollut ainakin kymmenen vuotta.
Tällä viikolla olen muistanut ihan sikana unia.
Hmf. Olen lukenut viime aikoina aikamoisen määrän viikinkimytologiaa: Beowulf-runon, jonka on suomentanut Osmo Pekonen ja Clive Tolley (1999) sekä kokoelman Edda-taruja, jonka on toimittanut Anne Sumari nimellä Óšinnin ratsu (2007). Alkavat vähän turhauttaa sankaritarut... saagat ovat vielä OK, niissä sankaruus on ihmisten välisten ristiriitojen ja hankausten neuvokasta selvittelyä, mutta eeppiset sankaritarut (Gilgameshin keskiosa mukaan lukien) muistuttavat lähinnä nykyistä supersankarisarjakuvaa ja -animaatiota, josta en ole koskaan saanut kovin suurta tyydytystä. :(
Kelttien tarinat taas ovat hassua sekoilua ja rakkauskertomuksia: Mabinogion ja enimmäkseen siihen perustuvat Kuningas Arthurin tarinat käyvät hyvistä esimerkeistä. Näissä uljaudesta kertovissa tarinoissa muutenkin aatelisilla näyttää olevan vähän muuta tekemistä kuin ratsastaa taikametsään kohtaamaan ihmeellisiä seikkailuja. Tähän verrattuna viikinkien yhteiskunta tuntuu jotenkin, no, kohtuulliselta, maanläheiseltä ja tasa-arvoiselta.
Pitäisi varmaan tutustua paremmin siperialaisiin, intiaani- ja eskimotaruihin. Nämä ovat usein vain hauskoja juttuja, ja niiden mytologista luonnetta tasapainottaa rento suhtautuminen ihmeellisiin asioihin. Atanarjuatin eskimotaru on dokumentoitu hyvin leffan saitilla (http://www.atanarjuat.com/). Intiaanien tarinoissa ei myöskään paljon mahtailla, vaan henkiolennoilla on eri tavoin hyödyllisiä ominaisuuksia. Samaa monipuolisuutta on myös afrikkalaisissa tarinoissa.
Olipa aika outo kokemus. Olin lupautunut tarjoamaan majoituksen naiselle, joka tuli Suomeen tapaamaan poikiaan kymmenen vuoden tauon jälkeen. Yritin sopia puhelimessa, että nainen tulisi keskustaan, josta mentäisiin eteenpäin, mutta se oli tosi hankalaa (puhuin lähinnä hänen poikiensa kanssa) ja suostuin menemään Etelä-Haagaan, johon hän oli päätynyt käymään jonkun Helsingistä löytämänsä miehen kanssa. Tullessani perille hän sanoi, että aikoikin olla kyseisellä miehellä vieraana, eikä siis tarvinnut majoitusta. Minulle sanottiin, että saisin kyydin Torpparinmäkeen samalla kuin naisen pojat lähtisivät Jakomäkeen. Kun tulin käymään miehen luokse, ilmenikin, että pojat olivat jäämässä sinne yöksi. Lähdin sitten Torpparinmäkeen julkisilla.
Koin tällä matkalla monia ihmeellisiä ja satunnaisia asioita. Ihmisten moninaisuus on valtava. Näin paritoistavuotiaan, joka ei meinannut osata istua riippumattoon, ja näin miten ihmiset hauskuttivat ajankulukseen vauvaa.
(Päivitys 24.2.2009:) Poikien isä soitteli sitten jälkeenpäin ja uhkaili oikeustoimilla, jos sekaannun hänen perheasioihinsa. Kävi ilmeisesti poikien soittamia numeroita läpi näiden kännykästä tai jotain...
Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousulle on näemmä vähemmän poleeminen ja asiapitoisempi vastine: David Harveyn Uusliberalismin lyhyt historia. Suosittelen molempia.
Huomasin, että lasken rivissä (varsinkin paperilla) olevien asioiden määriä jännällä tavalla: jos en hahmota suoraan, kuinka monta asiaa siinä on (raja menee jossain yhdeksän paikkeilla), jaan ryhmän kahtia ja yritän hahmottaa, kuinka monta asiaa on molemmissa puolikkaissa. Ellen hahmota sitäkään, laskenta etenee rekursiivisesti. Esimerkiksi seuraava ryhmä:
o o o o o o o o o o o o o o o o o ohahmottuu seuraavasti: 2*(1+2*4) eli 18. Jos laskettavia on hirveän paljon, niiden puoliväliä ei ole enää niin helppoa huomata tarkasti, jolloin tämä tekniikka ei toimi.
Sain toisenkin tarinan valmiiksi: Ontto puu.
Tajusin, että voisi olla hyvinkin aiheellista dokumentoida, millaisia vaikeuksia HOAS on minulle (ja muille) aiheuttanut.
Koska viime aikoina ei ole oikein ollut sellainen olo, että olisin halunnut sanoa mitään, niin olen päivittänyt lähinnä runoja, kirjoittanut yhden tarinan (Luolaretki) ja jatkanut unipäiväkirjaa.
Pikalinkit: