Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Olen ollut avioeron jälkeen vähän varovaisenpuoleinen kaikenlaisessa, varsinkin lupaamisessa. Olen lopettanut kaksi suhteentapaista siksi, etten ole tuntenut halua panostaa niihin, ja olen aika lailla yrittänyt pitää huolta, että teen ihmisille selväksi, millä mielellä olen liikkeellä. Tämä tosin on jäänyt usein yritykseksi: mieleni on muuttunut ihan tarpeeksi usein, että kaikenlaiset manifestit ovat olleet aika turhia (kuten monisuhteiden käytännöt).
Yksi asia, joka minua on vaivannut, on se, vaatiiko hellä ja läheinen suhde kahden ihmisen kesken sitä, että on toisesta jotenkin riippuvainen; siitä olen jo aika varma, että mustasukkainen ei tarvitse olla. Olen pysynyt hyvin tarkkaan riippumattomana ja yrittänyt pitää riippumattomina nekin, jotka kanssani ovat tekemisissä; ja samalla olen pohtinut, voiko tällä tavoin saada mitään kunnon ihmissuhdetta aikaan ylipäänsä. Nyt tajusin yhdellä kertaa, että vaikeudet riippumattomissa suhteissa ja uusien ihmisten houkutus johtuvat samasta asiasta: innostuksen heijastumisesta.
Olen aina ajatellut, että ihmisille osoitettu ystävällisyys (mieluusti aito ystävällisyys, joka saa alkunsa pitämisestä) saapuu jollain tavoin takaisin osoittajalleen; jos ei muuten, niin siitä saa yleistä arvostusta ja kunnioitusta. Kuitenkin olin jotenkin jättänyt huomiotta, että suurimmasta osasta ystävällisyyttä palkinto on aivan välitön. Hymy useimmiten palkitaan hymyllä, leikkiin mukaan pyytäminen mukana leikkimisellä, ja ihmiset, joista osoittaa pitävänsä, ovat rennompia ja ystävällisempiä sen jälkeen. Ylipäänsä, innostus heijastuu takaisin. Kun on innostunut jostakusta tai jonkun kanssa olemisesta, toinen innostuu siitä innostuksesta, jota hänelle osoitetaan.
Jos on hirmu varovainen ihmisten suhteen, nämä heijastavat varovaisuutta. Hämmentävän usea tapaus selittyy sillä, etteivät ihmiset halua tulla torjutuksi ensimmäisinä. (En tosin ihan tajua, miksi ihmisillä on tämä pelko: jos olisi joka tapauksessa tullut torjutuksi, ei ole nähdäkseni mitään iloa tai hyötyä siitä, että onnistuu torjumaan toisen ensin.) Hyvässä tapauksessa ystävällisestä suhtautumisesta muodostuu luottamus, jossa kumpikaan osapuoli ei tarvitse jatkuvia vakuuksia siitä, että on vielä jonkun arvostama. Huonossa tapauksessa, erityisesti, jos joku on pitkän aikaa elänyt vähemmällä ystävällisyydellä kuin tarvitsisi, ystävällisestä suhtautumisesta muodostuu standardi: jos joku on osoittanut olevansa kiinnostunut, ei välinpitämättömämpi käytös enää kelpaa.
Ihmiset ovat enimmäkseen niin varovaisia toistensa suhteen, että kahden tuntemattoman tavatessa innostus voi lähinnä vain lisääntyä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kahden tuntemattoman sanoessa tai näyttäessä toisilleen, että haluavat olla toistensa kanssa tekemisissä, on valtava potentiaali keskinäiseen innostukseen, koska vertailukohta, aiempi keskinäinen suhde, on niin etäinen. Siksi uusien ihmisten huomionosoitukset tuntuvat erityisen palkitsevilta ja uudet ihmiset ylipäänsä houkuttelevammilta kuin ne, joihin on ehtinyt jo muodostaa jonkinlaisen suhteen. Mutta sellaiset yhteisöt, jotka suhtautuvat tarpeeksi avoimesti ja ystävällisesti tulijoihin, pystyvät pitämään jo tuntemattomien välisen standardin korkealla. Voisi luulla, että tämä tekee elämästä tylsää, mutta kokemuksesta voin sanoa, että yltäkylläisyydessä on hyvä elää: se tekee tyytyväiseksi tavalla, joka ei ruoki ahneutta vaan altruismia.
Mutta useimpien ihmisten kokemus ympäristöstä on sen verran kylmä, että heillä kestää, ennen kuin he edes uskovat, että joku tosissaan yrittää olla ystävällinen heitä kohtaan. Tiedostamattaan monet ihmiset asettavat uudet tuttavansa ikään kuin koeajalle, ennen kuin suostuvat luottamaan heihin. Jos heidän tuolloinen epäystävällisyytensä ei rasita, heistä saa ystäviä ajan mittaan, jos vain jaksaa olla ystävällinen. Mutta jos se rasittaa, ei pidä venyttää itseään: tunteilla ei käydä kauppaa, eikä itselle pidä tehdä pahaa tulevan toivossa.