Vaikka sääntörakkaus, moraalin korvaaminen säännöillä, saa minulta helposti tuomion siellä, missä sitä esiintyy, en pohjimmiltani usko, että säännöt ja moraali ovat eri asioita. (Itse asiassa moraali on kokonaisuus, jonka muodostavat sääntöjä muistuttavat osat, joille en tunne nimeä. Ehkä niitä pitäisi kutsua moraaliohjeiksi.) Pohjimmiltaan moraali on tietoa siitä, miten tulee toimia, siis eräänlaisia sääntöjä. Mutta tavallisella säännöllä ja kunnollisella moraaliohjeella on aste-ero.
Säännöt muodostavat ketjuja, jossa yksi sääntö perustuu toiselle. Esimerkiksi jos joku soittaa musiikkia, joka häiritsee, hänelle pitää sanoa asiasta, koska muuten hän joutuisi arvaamaan, häiritseekö hänen musiikkinsa muita. Jos näin olisi, hän saattaisi arvata väärin, jolloin hän saattaisi lakata soittamasta, vaikka musiikista on itse asiassa iloa ympäristölle. Ympäristöä ilahduttavaa elämöintiä taas tulee tukea, koska se lisää ihmisten vapaaehtoista sosiaalisuutta. Ihmisten on hyvä olla vapaaehtoisesti sosiaalisia, koska se saa heidät tuntemaan olonsa turvallisemmaksi ja onnellisemmaksi. Onnelliset ja pelottomat (pelko) ihmiset puolestaan pystyvät auttamaan paremmin muitakin. Vapaaehtoisen sosiaalisuuden tukeminen lisää siis pitkällä tähtäimellä vapautta, onnellisuutta ja keskinäistä avunantoa.
Sääntöjen ja moraalin ero on oikeastaan vain oppimisen syvällisyydessä. Molemmat ovat välineitä, joilla tuetaan ihmisten miellyttävää yhdessäoloa. Säännöt ovat ulkokohtaisia ja kankeita. Joskus ne irtaantuvat alkuperäisestä tarkoituksestaan niin, että niitä noudatetaan, vaikkei se hyödyttäisi ketään. Joskus sääntö on vain yhden osapuolen kannalta kohtuuton, ja siihen vedotaan, vaikka tasapuolinen tilanteen tarkastelu eri osapuolten kannalta kyllä osoittaisi, että sääntö tuottaa kohtuuttoman tuloksen. Periaatteet, jotka ovat lähempänä varsinaista päämäärää mutta kauempana käytännön tilanteista, ovat joustavampia ja helpommin sovellettavissa kuhunkin käsillä olevaan tilanteeseen. Siksi esimerkiksi oikeusistuimet pyrkivät tuomioissaan noudattamaan paitsi lain vaatimuksia, myös sen tarkoitusperiä: lait ovat epätäydellisiä julkilausumia siitä, mihin pitäisi pyrkiä.
Oikeastaan uskonkin, että sääntörakkaus on lyhytnäköistä moraalista ajattelua. Jos ihminen ei opi miettimään, mikä on todella tärkeää, hänellä ei ole muuta keinoa kuin noudattaa sääntöjä. Muuten hän sortuu tekemään oikeasti pahoja asioita. Sääntörakkaat ihmiset eivät välttämättä kunnolla ymmärrä, mikä ero on sormella kuuraiseen auton ikkunaan piirtämisellä ja ikkunoiden rikkomisella. Heille se on vain aste-ero: kahta erilaista toisen ihmisen omistushallinnan loukkaamista. Niinpä ikkunoihin piirtäminen on heille niiden rikkomisen esiaste. (Olen oikeasti tavannut tällaisia ihmisiä.) Molemmat pitää kieltää tai ei kumpaakaan. Heille ei ole merkitystä sillä, että toisesta on omistajalle oikeaa haittaa ja toisesta ei. Mutta huono sääntöhän sellainen on, joka antaa sirotella kadut täyteen tavaroita, joihin ei saa edes koskea. Se on omistajien vapauden ylipainottamista.
Kun sääntöjen kautta maailmaa tarkasteleva ihminen tulee tilanteeseen, jossa säännöt eivät enää päde, tapahtuu pahoja. Tallinnassa oli 90-luvulla helvetillistä käydä vain siksi, että suomalaiset käyttäytyivät siellä niin törkeästi (Suomi-kuva maailmalla). Nämä keski-ikäiset, jotka sikailivat kaupungilla, olivat selvästi sääntövaihdoksen uhreja. He eivät ymmärtäneet, että kohteliaisuudessa ei ole pohjimmiltaan kyse erilaisista käytöstavoista, vaan toisen ihmisen kunnioittamisesta. Kun he olivat ympäristössä, jossa heiltä ei odotettu siistiä käytöstä, he eivät alkaneet toimia pelkästään rentoutuneesti, vaan myös kohdella ympäristöään huonosti. Se johtui siitä, että kohteliaisuussäännöt olivat pitäneet heitä erillään moraalista: he eivät olleet joutuneet koskaan miettimään, miten toisia ihmisiä otetaan huomioon. (Tosin ihmisille ei kehity halua kohdella toisia huonosti, elleivät he itse ole joutuneet sietämään jotain ulkoisten vaatimusten vuoksi. Veikkaisin, että keski-ikäisten tapauksessa se, mitä he kostavat, on heidän elämänpiirinsä hierarkkisuus.)
Törmään tähän vähän väliä. Jokainen vallattu talo kärsii ainakin vähän siitä, että sinne ilmaantuu ihmisiä, joille laki on vain ulkokohtainen sääntö. Se, että kumotaan hallintaoikeus eli vallataan talo, on joillekin merkki siitä, että omaisuuden arvo kumoutuu. Niinpä vallattua taloa kohdellaan huonosti. Yleensä tosin itse valtaajat pitävät kohtalaista huolta talostaan, mutta paikalle ilmaantuu ihan tarpeeksi ihmisiä, joille se, että vallattu talo on ei-kenenkään omaisuutta, merkitsee, että sitä voi rikkoa miten sattuu.
Joissain yhteisöissä säännöt näyttelevät tärkeämpää osaa ja joissain vähemmän tärkeää. Monissa uskonnollisissa yhteisöissä on erityisen tiukat säännöt. Näiden yhteisöjen ihmiset usein kapinoivat kohtuuttomia sääntöjä vastaan murrosiässä; sääntöjen noudattaminen on riistänyt heiltä kunnollisen taidon miettiä, mikä on hyvä ja mikä ei. Niinpä heidän irtiottonsa johtavat helposti ylilyönteihin, joiden jälkeen säännöt vaikuttavat peräti houkuttelevilta. Moraalista elämää he eivät pääse harjoittelemaan kummallakaan tavalla, ja helposti kierre jatkuu seuraavassa sukupolvessa.
Moraaliohjeetkin ovat kuitenkin vain sääntöjä siinä mielessä, että ne johtavat ihmisiä tiettyyn toimintaan, mutta eivät ole mitenkään itsestäänselviä. Ei ole mitään maailmankaikkeuden rakenteeseen punottua syytä, miksi ihmisten välillä pitäisi vallita tasa-arvo tai edes oikeudenmukaisuus; eikä ihmisen ole mikään olemuksellinen pakko olla hyvä, edes itselleen. Pohjimmiltaan moraaliohjeet vain ohjaavat tietynlaisiin kanssakäyntitapoihin, joita ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen ulkoisilla kriteereillä. Sen sijaan ihmisten kesken on yleensä suhteellisen helppoa saavuttaa yhteisymmärrys siitä, mitkä ovat toivottavia lopputuloksia. Esimerkiksi kaikille ulottuva vapaus näyttää kelpaavan ihmisille hyvin. Säännöistä voikin kiistellä loputtomiin, mutta moraaliohjeista päästään yleensä aika nopeasti yksimielisyyteen.
... Ainakin kun moraaliohjeissa kyse ei ole lapsista. :)
kategoria: elämäntavat kategoria: kasvatus