Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Raimo Sailaksen sanoiksi pukemat oikeistolais-konservatiiviset (nämä kaksi sanaa eivät ole synonyymeja!) käsitykset herättivät vilkasta keskustelua (vanhempien) subjektiivisesta "oikeudesta" lasten päivähoitoon.
Tiukan linjan puolueen argumentti menee käsittääkseni jotakuinkin näin: Vanhempien tehtävä on huolehtia lapsistaan silloin, kun pystyvät. Monet vanhemmat panevat lapsensa tarhaan, vaikka pystyisivät huolehtimaan niistä kotona. Tarhaan paneminen ei ole lapsista huolehtimista. Niinpä nämä vanhemmat eivät täytä tehtäväänsä. Sen takia heitä ei tule tukeakaan.
Tämä argumentti perustuu moneen mielestäni kyseenalaiseen käsitykseen. Todennäköisesti suurin osa Sailaksen vastustajista ei ole yhtä radikaalilla linjalla kuin minä; esittelen tässä omaa kantaani. Kyseenalaiset käsitykset ovat:
Vanhempien tehtävä on huolehtia lapsistaan silloin, kun pystyvät. On totta, että lapset ovat ensisijaisesti vanhempiensa vastuulla, mutta mikään ei estä, eikä ole mitään väärää siinä, että yhteisöt ja yhteiskunta tulee vastaan ja auttaa vanhempia lasten hoitamisessa. Oikeasti lasten kasvattaminen on yhteinen projekti, eikä vastuun siirtämisessä yhä enemmän ja enemmän ydinperheille (ydinperhe on kuitenkin aika uusi keksintö) ole nähdäkseni muuta pointtia kuin yhteiskunnallinen vastuun pakoileminen. Siitä lisää tuonnempana.
Monet vanhemmat panevat lapsensa tarhaan, vaikka pystyisivät huolehtimaan niistä kotona. Ehkäpä, mutta miten tämän voi osoittaa? Voiko sosiaalituen perustaa ajatukseen, että sitä ei anneta niille, jotka "pystyisivät" hoitamaan asiansa itse? Mitä kunniallisuutta edes on auttaa vain niitä, jotka eivät pysty tulemaan toimeen avutta? Mielestäni auttaminen kuuluu normaaliin toimintaan; erityisesti lapset ovat yhteiskunnan hyväksi, eikä lapsista Suomessa ole todellakaan ylitarjontaa.
Tarhaan paneminen ei ole lapsista huolehtimista. Tämä on roskaa. Lasten tarhaan paneminen ei ole niiden kasvattamista, mutta on naurettavaa väittää, että vanhemmat panevat lapsia tarhaan päästäkseen niistä eroon ja vähentääkseen vastuutaan. Tämä sama älytön ajatus näkyy myös siinä, että puhutaan "oikeudesta" päivähoitoon. Mitä vähemmän lasta kasvattaa, sitä vähemmän se on oma lapsi, ja niinpä lasten kasvattaminen on etuoikeus (vaikkakin kovaa työtä), josta monet ihmiset joutuvat luopumaan siksi, ettei siitä saa tarpeeksi rahaa.
Ylipäänsä, vaikka nykyään(kin) törmää usein ajatukseen, että lapsia hommataan itsekkäistä syistä (Darwinismia?) ja työtä tehdään yhteiskunnallisista (tehokkuus, tuottavuus), käytännössä asia näyttää olevan juuri päin vastoin: ihmiset tekevät töitä saadakseen itselleen aineellista hyvää, mutta lapsia jatkaakseen yhteisöjen ja yhteiskunnan kehitystä. Todennäköisesti totuus on jostain näiden väliltä. Miehistä ei ole juuri mitään hyötyä -sivu käsittelee samanlaisia asioita.
Mutta nyt haluan palata kysymykseen, mitä tarkoitan "yhteiskunnallisella vastuun pakoilemisella", kun puhun lastenhoitovastuun siirtämisestä ydinperheille. Nyt on nimittäin niin, että lastenhoito (ainakaan omien) ei ole Suomessa relevantti ura. Ihmiset tekevät lapsia, koska tuntevat sen tärkeäksi, koska siihen kannustetaan kaikissa tiedotusvälineissä, ja koska ihmisillä on biologisia taipumuksia lisääntyä :). Nämä lapset ovat yhteiskunnalle välttämättömiä. Työn retoriikkaan tukeutuvat tahot haluavat esittää, että vain palkkatyö on todellista työtä ja että työtä tekevät ihmiset (joilla he näyttävät tarkoittavan palkkatyötä tekeviä) ovat ne, jotka pitävät yhteiskuntaa koossa. Samalla he skitsofreenisesti toivovat, että lapsia putkahtelee jostain - ilmeisesti toivoen ihmisiltä tarpeeksi suurta "itsekkyyttä". Arvatkaapa, mistä niitä lapsia tulee?
Niitä tulee "kunnon perheistä". Tämä on mielestäni sama, kuin sanoisi: "Emme halua tukea lasten hankkimista, mutta kunnon perheethän huolehtivat lapsistaan, vaikka siitä onkin heille taloudellista haittaa." Eli vastuu lastenhankkimisen tukemisesta siirretään yhteiskunnalta ydinperheelle.
Ja mitä haittaa siitä on? No, se jättää perheet täysin työelämän armoille. Lasten hankkimista varten jommankumman vanhemman on uhrauduttava. Yleensä se on äiti, koska perinne ajaa tähän, miehet tuntevat lasten hoitamisen vähemmän omaksi hommakseen kuin naiset, ja ennen kaikkea, koska mies saa suurempaa palkkaa työstään. Naisia palkataankin niuhommin, koska he todennäköisemmin jäävät äitiyslomalle. Työnantajapuoli haluaa pestä kätensä tästä antamalla koko sotkun ydinperheen sumplittavaksi - "koska oma asiahan se on jos haluaa lapsia hommata".
Oikea ratkaisu olisi raa'asti velottaa palkkatyötä tekeviltä se summa, joka tekee kannattavaksi sen lastenhoidon, jota he eivät tee. Toisin sanoen, koska yhteiskunnan pystyssä pitäminen vaatii sekä työtä että lastenhoitoa, molempien on oltava yhtä relevantteja uravalintoja ja yhteiskunnan tehtävä on (esim. verotuksella) huolehtia siitä, että ne ovat yhtä kannattavia. Jos vaikuttaa siltä, että samalla palkkauksella ihmiset valitsevat kohtuuttoman usein jommankumman näistä urista, sitten voidaan rahanjakoperusteita tarkistaa. Mutta se, että rahanjako palkkatyöläisten ja lastenhoitajien välillä jätetään ydinperheiden ongelmaksi, on yhteiskunnallista vastuunpakoilua, joka hyvin tehokkaasti ylläpitää palkkauksen, sukupuoliroolien ja yhteiskuntaluokkien rakenteellista epätasa-arvoa.