Olen ollut oikeuskäsittelyssä nyt muistaakseni kolme kertaa: syytettynä hallinnan loukkauksesta talonvaltausjutun yhteydessä (selvitys Kulosaaren talonvaltauksesta); teknisenä todistajana jossain minulle täysin tuntemattomassa petosjutussa siitä, onko joitain sähköpostiviestejä syytä pitää autenttisina vai ei; ja nyt haastettuna vastaamaan kyvystäni hoitaa lapsia (tämä viimeinen tosin ei edennyt varsinaiseen oikeusistuntoon). Nämä kuuluvat täysin eri oikeusaloihin, mutta tiettyä samankaltaisuuttakin käsittelyissä on havaittavissa.
Yksi olennainen asia on se, että muut kuin juristit kyllä pystyvät puolustamaan itseään oikeudessa, esittämään vaateita ja vastaamaan niihin, mutta heillä ei keskimäärin ole mitään mahdollisuuksia arvata, mikä on asian kannalta keskeistä. Päätös, kun se tulee, perustuu lakiin ja sen tulkintakäytäntöön, ja vaikka lakia pystyy kyllä lukemaan omatoimisesti (esim. http://www.finlex.fi/), ei ole mitenkään varmaa, että löytää sieltä kaikki olennaiset kohdat. On myös vaikea tietää, mitä kaikkea vastapuoli yrittää osoittaa.
Talonvaltausjutun yhteydessä esitimme kantanamme, että hallinnan loukkaus olisi ollut lievä, koska vahinkoa ei ollut aiheutettu. Meidän vahinkoamme ei kuitenkaan katsottu pieneksi, koska olimme kuulema murtaneet lukon talosta. No, minun käsittääkseni (en ollut ensimmäisten joukossa ovella) ehjää lukkoa ei ollut ovessa ollut, eikä minun mielestäni sellaista oikeuskäsittelyssä osoitettukaan muuten kuin siten, että todistajana oleva poliisi kertoi asianomistajan väittäneen niin. Mystistä.
Petosjutussa vastaajan asianajaja ei edes osannut selittää minulle, mitä minun haluttiin osoittavan. Tajusin sen vain siksi, että minut päästettiin vahingossa istuntoon ennen aikojani. Ilmeisesti jonkin liikkeen entistä omistajaa syytettiin siitä, että tämä oli vääristellyt liikkeen kirjanpitoa ja saanut siten paremman hinnan liikkeestä kuin olisi pitänyt. Omistaja sanoi vain lähettäneensä kirjanpitofirmalta saamansa tuloslaskelman tms eteenpäin ja olevansa siten syytön. Ilmeisesti minun olisi pitänyt antaa vakuutuksia näiden, omistajan vastaanottamien viestien autenttisuudesta. Tätä varten minun olisi kuitenkin pitänyt tarkistaa, että niissä olevat liitetiedostot tosiaan esittivät liikkeestä väärät tiedot, ja koska minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä nämä väärät tiedot olivat, minulla ei ollut tietenkään mitään mahdollisuuksia tarkistaa sitä. (Minun muuten piti saada tästä todistuksesta korvaus ja matkakorvaus vastaajalta, mutten koskaan niitä saanut. Veikkaan, että hän myös hävisi jutun.)
Huoltajuusistunnossa nousi keskeiseksi asiaksi se, onko jutussa kyse niin vaikeista periaateasioista, että tilanteen muuttaminen ilman kunnollista selvitystä on perusteltua, vai onko lapsilla sellainen hätä, että oikeuden pitäisi päättää asiasta ilman sosiaaliviranomaisten selvitystä. Asianajajani oli ennakoinut tämän, mutta olipa tässä varauduttu moneen muuhunkin mahdollisuuteen.
Toinen olennainen asia, jonka olen pikku hiljaa havainnut, ettei oikeastaan kukaan tiedä etukäteen kunnolla, mitä oikeudessa tapahtuu. Juristit osaavat ennakoida, mitä lainkohtia sovelletaan ja mikä painaa tuomiota annettaessa, mutta hekään eivät tiedä, mitä asioita käsittelyssä tulee esiin, mihin tuomari kiinnittää huomiota, ja niin edelleen. Samoin etenemisjärjestys ja asiasta kullekin osapuolelle muodostuva yleisvaikutelma riippuvat liian monista asioista ennakoitavaksi.
Olisi mielenkiintoista tietää, onko tuomareillakaan sellainen olo, että he tietävät, miten käsittely etenee. Monissa asioissa tuomari antaa asiasta päätöksen, mutta jos asiasta valitetaan korkeampaan asteeseen, voi olla, että siellä on lakia toisin tulkitseva tuomari. Lisäksi joissain rikosasioissa tuomarit tekevät päätöksen yhdessä lautamiesten kanssa, jotka eivät ole välttämättä vanhastaan tuttuja.