Monet ihmiset (varsinkin meidän yhteiskunnassamme) valittavat muodollisuuksien rasittavuutta. Kuitenkin tapojen puolesta puhujat väittävät, että muodollisuudet ovat ihmisten elämää helpottamassa. Näiden ihmisten täytyy puhua jonkin verran toistensa ohi, koska todennäköisesti kyse on kuitenkin samasta asiasta.
Suomessa muodollisuudet ovat usein jotenkin puolivillaisia. Niissä ei ole tarpeeksi "muotoa" edes siihen, että ihmiset tietäisivät, miten päin heidän tulee olla. Väittäisin, että suurin osa ihmisten muodollisuuksien vierastamisesta tulee juuri tästä: heillä on tunne, että heiltä odotetaan jotain, mutta koskaan ei voi olla oikein varma, mitä odotetaan.
Ajan myötä kehittyy erilaisia strategioita selvitä tästä. Yksi nerokkaimmista on välttää muodollisuuksia; toinen on etsiä jokaisessa tilaisuudessa se ryhmä, jossa voi salaa olla "epämuodollinen" ja viettää siten aikaansa; ja sitten on (ainakin vanhojen ihmisten paljon käyttämä) keino, jossa päätetään, että jos tässä tilaisuudessa muut edellyttävät minulta jotain muuta kuin mitä haluan tehdä, he ovat väärässä. Nämä kaikki keinot ovat hyviä, mutta minusta jokseenkin äärimmäisiä.
Kuvan hyvistä muodollisuuksista saa esimerkiksi seuraamalla nuorten jengikäyttäytymistä tai tietynlaista iskemispeliä. Kaikille on selvää, mistä on kyse, kaikki noudattavat samaa kaavaa ja (mitä ilmeisimmin) pitävät siitä ja pitävät sitä mielekkäänä. Mutta tällainen toimii vain pienissä tai keskisuurissa (PK) monoliittisissa kulttuureissa. Suomessa kulttuuri on hyvin pirstaloitunut.
Muodollisuuksien järjestäminen siten, että ne tarjoavat eri alakulttuurien edustajille yhtä lailla mielekästä tekemistä, on yksinkertaista mutta edellyttää paljon intuitiota ja vaivannäköä. Eikä kaikki ole tietysti järjestäjästä kiinni, toki ihmiset saavat toisensa vaivautuneiksi omin päinkin. Mutta tärkeintä on ymmärtää, että ihmisten kanssakäyntiin sopivalla harmaalla vyöhykkeellä eri kulttuurien välissä tarvitaan aito hyväksyntä ja selkeä päämäärä. Tilanteen hauskuus perustuu paljolti edellyttämättömyyteen.