Nykyään, kun arviointi on niin muodissa, on paljon muodollista arviointia, jonka toimivuus ja hyödyllisyys on kyseenalaista. Käsitykseni on se, että arvioinnin todellinen tarkoitus on ihmisten kehittyminen sosiaalisessa ja muussa suhteessa, ja uskon, että suora positiivinen ja negatiivinen palaute on toimimaton oikopolku tähän päämäärään. Pahin palautteen tyyppi näyttää olevan myös se, johon luisutaan silloin, kun todellista kiinnostusta palautteen antamiseen ei ole: luetellaan hyviä ja huonoja puolia (varsinkin huonoja) jonkin ulkoisen kriteerilistan mukaan. Ihmisten kyky käsitellä ja hyödyntää tällaista palautetta on niin vähäinen, etten usko sen hyötyjen juuri koskaan korvaavan siitä seuraavia ongelmia.
Todellinen kehittymisen edellytys on ihmisten oma tietynlainen hereilläolo, se on, tarkkaavaisuus ja kiinnostus tilanteiden kulkua kohtaan ja kyky pohtia omaa ja muiden toimintaa. Ihmiset ovat sokeita omille virheilleen, mutta on vaikeaa vähentää tätä sokeutta. Ihmisen pitäisi nähdä virheensä itse ja työskennellä jatkuvasti sen pohjalta, mikä on jo hyvää ja toimivaa, kiinnittäen omista lähtökohdistaan huomiota milloin mihinkin asiaan, jossa haluavat kehittyä. Luulenkin, että tehokas palautteenantotapa olisi jonkinlainen psykoterapia: palautteen kohde kertoisi omia tuntemuksiaan ja muut rohkaisisivat häntä puhumaan lisää, vastailisivat hänelle ja joskus esittäisivät kysymyksiä (muttei mitään läpinäkyviä NLP-kysymyksiä kuten "Mitenkäs hiljaisempien huomioon ottaminen meni?")