Mikä on WikiWiki?
nettipäiväkirja
koko wiki (etsi)
viime muutokset
Varoitus. Tämä teksti saattaa sisältää sosiaalipornoa tai sellaiseksi tulkittavaa. Jos se loukkaa, älä lue.
Teksti on kirjoitettu syyskuussa 2006. Sen jälkeen tilanne on vain yksinkertaisesti rauhoittunut, eli vaimoni on tullut järkiinsä meuhkattuaan tarpeeksi.
Edelleen tilannepäivitys: syksyllä 2009 ex-vaimoni alkoi vaatia kaikenlaisia lasten hoitotapaan liittyviä asioita ja vei kohta asian oikeuteen vaatimuksena tapaamisoikeuteni kaventaminen.
Ensin lyhyt versio: vaimoni ei rakastanut minua (kovin paljon), löysi itselleen toisen elämänkumppaniehdokkaan ja päätti nopeasti, että haluaa vaihtaa suhdetta. Välirikon jälkeen hän on alkanut tehdä ison numeron vioistani ja suhtautumaan moniin asioihin sellaisina, joissa hänellä on oikeus vaatia haluamiaan asioita sen sijaan, että niistä neuvoteltaisiin ja sovittaisiin. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi lasten huolto, minun ja vaimoni asumisjärjestelyt, meidän välisemme suhde, elatusmaksut jne.
Viime syksyllä vaimoni aloitti opiskelun uudessa opiskelupaikassa. Loppusyksystä oli iso riita, jossa ensimmäistä kertaa avioliitossamme vaimoni joutui luopumaan jostain, mistä ei olisi halunnut -- oikeudestaan käyttää mielivaltaisesti työaikaani omien opiskelujoustojensa järjestämiseen. Sydäntalvella vaimoni ihastui luokkalaiseensa. Annoin hänen tehdä, mitä hän halusi (kerron syitä myöhemmin). Peruin aikoinani antamani uskollisuuslupauksen vaimolleni. Keväällä vaimoni antoi baarissa erään naisen iskeä itsensä. Annoin hänen edetä tässäkin asiassa. Tähän asti minä ja vaimoni olimme toimineet jotakuinkin sovussa.
Jonkin ajan kuluttua vaimoni sanoi päättäneensä olla uskollinen uudelle seksikumppanilleen. Tein selväksi, että muutan erilleni, jos en kerran saa seksiä, rakkautta enkä kiinnostusta osakseni. Lähdin pariksi päiväksi toiseen paikkaan asumaan. Tämä oli toinen iso kerta, kun vaimoni joutui antamaan periksi jossain -- hän olisi halunnut, että asun hänen kanssaan yhdessä, vaikken ole oikeutettu mihinkään hänen suhteensa. Tällä välin vaimoni oli päättänyt ottaa avioeron ja vaatia lasten huoltajuutta sekä niin korkeita elatusmaksuja kuin mahdollista. Muutin takaisin yhteiseen kotiimme, kunnes olin saanut työni järjestetyksi, väliaikaiset lastenhuoltosopimukset aikaisiksi ja kämpän itselleni sovituksi.
Asumuseron tullessa vaimoni alkoi löytää minusta vikoja, eikä niille tahtonut tulla loppua. Sopivasti tässä vaiheessa vaimoni sai myös tietää, kenen kanssa olin häntä aikoinani pettänyt, ennen uskollisuuslupausta. Samalla hänelle paljastui yksi niistä harvoista valheista, mitä olen hänelle kertonut: olin väittänyt, ettei hän tuntenut kyseistä henkilöä. Vaimoni kulki jonkin aikaa ympäri jauhamassa kaikille, kuinka paha olen. Sitten hän rauhoittui vähän, ja nyt alkaa ilmeisesti taas vakuuttua pahuudestani.
Mielestäni vaimoni on tehnyt väärin, kun ei ole kuunnellut minun tarpeitani avioliiton aikana. Hän on myös mielestäni itsekäs, eikä ajattele asioita kuin omalta kannaltaan. Muiden elämän hallitsemisen hän perustelee itselleen joko samastamalla oman etunsa ja kaikkien muiden edun, tai sitten sillä, että toinen on niin paha, ettei hänen etuaan tarvitse ottaa huomioon. Vaimoni osaa sympatisoida, muttei ajatella asioita toisten lähtökohdista.
Vaimoni on tehnyt avioliitostaan vitsin lähtemällä siitä lähes välittömästi, kun joutuu ensimmäisen kerran antamaan periksi jossain.
Vaimoni on pettänyt avioliittolupauksensa laiminlyömällä yritykset rakastaa minua ja pitää huolta suhteestamme. Tämän hän on perustellut avioliiton aikana itselleen siten, että on kutsunut rakkaudeksi sitä kiitollisuutta, jota on tuntenut antamastani lastenhoitoavusta ja taloudellisesta turvasta. Avioliiton jälkeen hän on perustellut tämän siten, että ajatuksemme olivat liian erilaisia, että olisi kannattanut yrittää mitään. Molemmat ajatukset ovat mielestäni vääriä.
Minä olen ollut sinisilmäinen ja luottanut liikaa vaimoni hyvään tarkoitukseen, kun olen antanut hänen kokeilla rajojaan muissa suhteissa ja hankkia itsenäisyyttä. En usko, että olisin pohjimmiltani voinut vastustaa tätä juuri mitenkään, mutta olisin voinut jo talvella tai syksyllä ymmärtää, että vaimoni on tekemässä emotionaalista eroa minusta. Vaimoni on huijannut itseään, että hän on muka tekemässä jotain mieleni mukaisesti tai hyväkseni, kun on oikeasti etsinyt omaa onneaan. Vaimoni on tehnyt tässä väärin ja käyttänyt minua hyväkseen.
Vaimoni on tehnyt väärin, kun ei ole asettanut avioliittomme jatkumisen ehtoja, mutta on silti vaihtanut suhdetta tyytymättömyytensä vuoksi. Hän on siis katkaissut avioliittomme keskustelematta ja pimittänyt minulta, mitä on tulossa. On myös avioliiton hengen vastaista, että vaimoni on ollut valmis romuttamaan avioliiton mahdollisimman nopeasti, jotta se mahdollisimman vähän haittaisi hänen uutta suhdettaan.
On tavallaan oikein, että vaimoni on vaihtanut suhdetta. Minusta kenelläkään ei ole oikeutta vaatia jotakuta pysymään huonossa suhteessa. Mutta mielestäni vaimoni tulisi myös kantaa vastuu suhteenvaihtonsa seurauksista. Olen katkera siitä, että vaimoni on ensin tehnyt kaiken avioliitossamme oman mielensä mukaan (eli ei ole suostunut yhteenkään hänelle epämieluisaan ratkaisuun), sitten katsonut oikeudekseen vaihtaa suhteen toiseen, joka tuntuu paremmalta, ja vielä sitten katsonut oikeudekseen vaatia lapsia ja taloudellista tukea minulta.
Vaimoni ihastus on nähtävissä vastareaktiona siihen, että hän joutui alkamaan järjestää opiskeluaikansa muuten kuin sysäämällä ajanjärjestämisen minun huolekseni. Vaimoni halu ottaa avioero ja panna minut lujille on nähtävissä vastareaktiona siihen, ettei hän saanut pidetyksi minua yhteisasumisessa. (Vaimoni halusi yhteisasumista viimeiseen asti.)
Vaimoni halu etsiä minusta vikoja on lähes varmasti keino oikeuttaa sitä, ettei hänen tarvitsisi ottaa tunteitani tai oikeuksiani huomioon ajaessaan omia tunteitaan ja oikeuksiaan.
Vaimollani tuntuu olevan kaksi suhtautumistapaa minuun (tai ilmeisesti sama juttu pätee muihinkin ihmisiin). Joko hän on kanssani sovussa minun mielipiteestäni riippumatta, eli hän on tyytyväinen asiaintilaan joten hänen mielestään mitään tarvitse tehdä, tai sitten hän on kanssani riidoissa ja sotii täysillä minua vastaan. Avioliiton ollessa koossa hän perusteli sotimisensa itselleen sillä, että oli muka tehnyt niin paljon minun / perheen hyväksi; avioliiton jälkeen sillä, että minä olen niin paha. Silloin, kun vaimoni ensimmäisen kerran sylki paskaa täysillä niskaani, olin aivan ällikällä lyöty, mutta nykyään osaan jo odottaa sitä, jos sanon jotain hänen ajatuksiaan vastaan. (Tämänpäiväinen hienhajukommentti tuntui vähän vastaukselta siihen, kun huomautin, ettei hänellä itsestäänselvästi ole oikeutta asua isommassa asunnossa kuin minulla.)
En usko, että vaimoni pystyy kompromisseihin. Minulle on luontevaa pitää useita eri ratkaisutapoja mahdollisina, ja olen usein ehdottanut vaimolleni ratkaisuiksi eri vaihtoehtoja, joista hän on sitten valinnut itselleen sopivan. Yleensä pyrin tekemään nämä vaihtoehdot niin edullisiksi toiselle kuin katson olevan itselleni kohtuullista, joten usein vaihtoehdoista on löytynyt jokin, joka vaimolleni kelpaa. Tällainen päätöksentekotapa on vaikuttanut toimivilta kompromisseilta avioliiton alkuaikoina. Ongelmia tulee vasta, kun mikään tarjotuista vaihtoehdoista ei kelpaa vaimolleni. Tällöin hänelle ei ole väliä millään perustelulla, liittyi se sitten oikeudenmukaisuuteen tai syihin, miksi ei voi antaa periksi -- hän näkee vain oman kantansa. Vaimoni kutsuu näitä lähtökohtia, joista ei anna periksi, periaatteikseen tai oikeuksikseen. Ne ovat sellaisia kuin "lapset pidetään yhdessä keskenään", "minun opiskeluni on koko perheen hyväksi" tai "lasten etu on saada asua minun luonani". Niistä ei voi keskustella, eikä niitä tarvitse perustella.
Suomen viranomaisilla on selkeä kanta, että huoltajuuskysymyksissä ainoa päämäärä on lasten etu. Tämä on hyvä kanta, joskin tietysti usein on vaikea sanoa, mikä on lasten edun kannalta parasta. Vaimoni on mielestäni aika kärkäs samastamaan omat ajatuksensa ja lasten edun. Emme ole vielä olleet viranomaisten kanssa tekemisissä, oletan heidän edustavan aika tilastollisperustaista ajattelua lasten edun suhteen. Itse olen aika epävarma siitä, mikä on lasten edun kannalta parasta. Katso yhteenveto Suomen lastenvalvonnasta erotilanteessa.
Lasten huoltajuus on iso riidanaihe, ja minulle on iso kysymys, edellyttääkö lasten etu tosiaan sitä, että he asuvat pääasiallisesti vaimoni luona. Asian ajattelemista ei kauheasti helpota se, että vaimoni näyttää pitävän sitä itsestäänselvyytenä.
Vaimoni on sanonut minua dominoivaksi, mikä pitää paikkansa. Hän ei sen sijaan ole kovin dominoitu. Hänen puolustautumiskeinonsa minun vahvaa persoonaani vastaan on se, että hän jättää kuuntelematta ja tekee oman mielensä mukaan. Vaimoni väittää mukautuneensa monella tavalla avioliitossamme, mutta ei suostu eikä pysty antamaan siitä esimerkkejä (asioita, joita hän oikeasti olisi tehnyt vasten tahtoaan minun hyväkseni).
Asioita, joilla vaimoni on perustellut asioiden riitauduttua itselleen, miksi minua saa ja pitää vastustaa: väkivaltaisuus (vaimoni itse satuttaa lapsia useammin ja enemmän), dominoivuus (esimerkit tilanteista, joissa olisin saanut tahtoni läpi, puuttuvat), yleinen omituisuus (olen varmaan yksi harvoista ihmisistä maailmassa, joihin verrattuna vaimoni vaikuttaa konservatiiviselta), kohtuuttomat vaatimukset rahan tai seksin suhteen (esimerkit tosin puuttuvat), hulluus, viiden vuoden takainen sivusuhteeni, kykenemättömyys ajatella lasten etua.
Pikalinkit: